12(13) sukupolvea Kaupin tilalla

Ajelin nostalgisissa tunnelmissa Kodisjoelle, jossa olen aikoinani ajanut jäätelöautoa. Matkani johti Koppelo ry:n pitkäaikaisen jäsenen, Tuomo ja Anne Kaupin tilalle. Heidän sukunsa on asunut alueella ainakin 1600 –luvulta lähtien. Suvun historiasta kertoo vielä pystyssä seisova komea rivi, jonka vanha osa(savupirtti) on rakennettu 1700 –luvulla. Pihapiiristä löytyi myös sellainen muinainen hienous, kuin kuppikivi. Paikka on ollut ihanteellinen asuinsija jo hyvin kauan. Vuoden vaihteessa tila ja sen hoito siirtyy Tuomon ja Annen pojalle. On hieno asia, että paikalla on tällainen vanhan suvun jatkumo.

Kaikkineen Kaupit omistavat 180ha metsää. He harjoittavat metsätaloutta ja ovat osallisena hakelämmityslaitoksessa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois pehmeitäkään arvoja, eli metsän suojelua. Tällä kertaa kävimme vain METSO –ohjelmassa mukana olevilla/olleilla palstoilla.

Ensimmäinen (noin 7ha) palsta kasvaa vanhaa kuusikkoa. Metsässä oli hyvä kulkea ja helppo hengittää, kuten usein vanhoissa metsissä on. Osa kyseisestä metsästä on ollut METSOn kymmenen vuoden suojelussa, mutta sitä ei ole enää jatkettu. Alueeseen on myös liittynyt kapea kaistale, jota on käytetty karjan kulkureittinä. Pieni osa (vajaa 2ha) tämän palstan metsästä on 30 vuoden suojelussa. Tämä sopimus  jatkuu yhä.

vanhaa kuusikkoa

Peppi -koira ja taustalla laavu

Silojoki

Tuomo aikoo pitää metsän entisellään, ja toivoo sitä myös pojaltaan. Silojoen vierestä oli juuri ennen Tapaninpäivän myrskyä kaadettu metsää ja se olikin tehnyt rajan tuntumasta kulkemiskelvottoman. Tuomo on kuljettanut metsässä vieraita ulkomailta asti, ja metsä onkin ollut hyvin eksoottinen kokemus. Silojoen varrelle on rakennettu pieni laavu ja nuotiopaikka, mutta ne olivat jo korjauksen tarpeessa. Tähän hommaan Tuomolla on hirret valmiina.

Ensimmäisen kohteen jälkeen menimme suojellulle kallioalueella. Tämä on hyvin karua kangasta jossa kasvaa mäntyä, jäkälää ja puolukkaa. Kalliolla on myös vanha rajapyykki, joka osoittaa valtionmaiden ja Kauppien rajan. Raja on rakennettu uusjaossa 1700-luvulla. Alunperin Kauppien tilaan on kuulunut 500ha.

Tuomo on jättänyt kallion ja suojellun järven väliin vihervyöhykkeen jota hirvet käyttävät ahkerasti. Lampi olikin erityisen hieno kohde ja mukana 30 vuoden suojelussa. Tunnelma oli kuin satukirjassa, tyyni järvenselkä täynnä lumpeita ja lumpeen kukkia. Kolme laulujoutsenta uiskenteli kauempana. Onpa järven rannalla keitetty pontikkaakin aikoinaan…

Karua kallion lakea

Viherväyläksi jätetty riistan kulkureitti

Lähes täydellisen pyöreä Iso Ahojärvi

Uusjaon rajapyykki

Lopuksi kävimme suolla ja suosaarekkeella. Hillaa oli harvakseltaan, mutta mustikkaa senkin edestä. Kangas- kelta- ja viinihaperoita puski sieltä täältä. Tällä alueella sijaitsee toinen uusjaon aikainen massiivinen rajapyykki, josta oli vielä selvästi luettavissa vuosiluku.

Takaisin tilalle tullessa kävimme kurkkaamassa Tuomon ja Annen lampaita, kuppikiveä ja vanhaa päärakennusta. Talon tunnelma olikin kuin aikamatka menneeseen.

Kuppikivi

Vanhan päärakennuksen komea lasikuisti

Vanhin osa, eli savupirtin puoli.

Sukupolven vaihdos tulee tietysti asettamaan haasteita metsien käytölle ja tulevaisuudelle, mutta usein luontoarvostus kuitenkin periytyy sukupolvelta toiselle. Tuomo ja Anne ovat myös tässä suhteessa luottavainen poikansa suhteen.

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Isäni metsä

Se on ollut 90-luvun puoliväliä, kun isäni osti pakkohuutokaupatun 25ha Hirvinevan metsätilan Siikaisten Leväsjoelta.  Tilan hienouksia on  pihapiirin vanha, ainakin 300-vuotias mänty, vanha kuusikko ja hakamaa, jonka poikki kulkee vanhan kärrypolun ura. Tilalla on myös lähteestä ruopattu lampi, joka lähteen tuhoamisesta huolimatta, tarjoaa elinympäristön vesiliskoille, sammakoille, vesilinnuille ja monille muille. 

Nimensä mukaisesti Hirvineva on hirvien suosiossa. Alueelle laitetussa riistakamerassa on jatkuvasti hirvien ja muiden sorkkaeläinten kuvia. Tilan alapuolella on ollut suo, joka on jo varhain kuivattu pelloksi. Isäni istutti alueelle kuusta, mutta luonnolla on tapana korjata se, mitä ihminen on suurella työllä joskus tehnyt. Nyt suurin osa vanhoista pelloista on Euroopan majavien patoamia ja veden vallassa. Niin, että se niistä kuusen taimista. Isäni ei ole majavista hirmuisen innostunut, mutta minä kyllä sympatiseeraan luonnon omia rakennusinsinöörejä.

Tilalla on pitkä historia. Äitini oli innokas historian ja sukututkimuksen harrastaja, ja niinpä Hirvinevan historiaakin on jonkin verran tutkittu. Ajassa päästään dokumenttien perusteella aina 1700-luvulle asti. Syrjässä olevalla tilalla on elänyt useampi sukupolvi ja historiaan mahtuu erilaisia ihmiskohtaloita. Tilalla on koettu nälkävuodet ja sodat. Tänä päivänä tuntuu uskomattomalta, että siellä on selvitty. Menneestä elämästä ei kerro enää muu kuin vanha riihi ja navetan perustusten päälle rakennettu eräkämppä saunoineen ja ulkokeittiöineen. Päärakennuksenkin perustukset löytyy kun oikein osaa etsiä. Luonto peittää nopeasti vanhat rauniot. Löytyy alueelta silti vielä myös vanha kivivuorattu kaivo ja maakellarin jäänteet.

Kuva Nora Albrecht, eräkämppä ja taustalla vanha mänty.

Mitä paikka merkitsee minulle? 

Rauhaa ja hiljaisuutta; Siikaisten erämaat taitavat olla vielä yksiä Satakunnan hiljaisempia paikkoja.

Marjoja ja sieniä; Vanhoista koneellisesti muokkaamattomista metsistä löytyy vielä hyvin mustikkaa, mustatorvisieniä, suppilovahveroita ja kanttarelleja. 

Seikkailua; erityisesti lapsena koko alue oli yhtä seikkailua. Sisiliskojen etsintää, käärmeiden bongausta ja muiden mönkijäisten bongausta. Ja mielikuvitusleikkejä. Kyllä sen sisäisen lapsen löytää silti vieläkin. 

Alueella on myös jotain mystistä, aavistuksia ja kuiskauksia menneestä elämästä. Iloista ja suruista. Kamppailusta erämaan keskellä.

Meidän omistusaikanamme alueella ei ole tehty isompia metsätöitä, pieniä omatarveharvennuksia lukuunottamatta. Joku metsäammattilainen varmasti pyörittäisi päätään, jos kävisi alueella. Jotain siellä olisi tarkoitus tehdäkin, mutta vielä on kysymys, että mitä? Ei ainakaan avohakkuuta, se on selvä isälleni sekä meille siskoille. Majavien kohdalla pitäisi myös saada joku ratkaisu aikaan. Itse olen ehdottanut alueen muuttamista hallituksi kosteikoksi. Sen vaikutuksia naapureihin pitäisi tietysti tutkia paremmin. Ja joka tapauksessa iso hanke se olisi. 

Isäni lähtikin tähän Metsänomistajien luontoverkosto -hankkeeseen mielellään mukaan, jotta saisi enemmän tietoa. Ja se onkin yksi tärkeimmistä tavoitteista tässä hankkeessa. Tarjoamme neuvoja, silloin kun niitä pyydetään. Yritetään löytää erilaisia monimuotoisuutta turvaavia ratkaisuja. 

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Metsäretki Jämijärvelle

Hillaa, mustikkaa, kantarelleja

Jos kestää auringonpaahdetta, paarmoja ja hyttysiä, sopii nyt suunnata hilla-apajille. Joku poimii lakkaa, suomuurainta tai valokkia. Lapin kansa puhuu hillasta, ja sana taitaa levitä koko Suomeen.  Hillaa löytää etelästäkin, kevään säistä riippuen avosoilta, puustoisilta rämeiltä tai aikoinaan ojitetuilta, mutta huonosti metsää kasvavilta turvemailta. Tämänkesäiset muutamat hillakilot poimin ojitettuja suosarkoja seuraillen aukkoisen männikön valopaikoilta. Askeleita tuli yhtä marjaa kohti sen verran, ettei hommasta ole kaupalliseksi menestykseksi.

Metsien sieni- ja marjasatoa mittaillaan, ja silloin tällöin tiedetään kertoa, kuinka keruutuotteiden arvo verrattomasti ylittää metsän puuntuoton arvon. Suomesta varmaan löytyy hehtaareita, joilta kerääjän tili ylittää omistajalle tulevan metsätilin. Hilla ja karpalo pärjäävät parhaiten, koska kasvavat metsänkasvatuksellisesti huonommilla mailla kuin mustikka, puolukka ja suppilovahvero. Marjoja ja sieniä vaiko tukkia ja kuitua --- vaiko kenties molempia?

Joko-tai -ajatteluun meitä houkuttelee luontoaktivisti, jonka mielestä metsästä ei passaa ottaa puuta ollenkaan, ja metsänhoidon neuvoja, joka ei näe metsää tukki- kuitu- ja energiapuulta.  Puolukka, mustikka ja suppilovahvero sopivat mainiosti kasvamaan kuvioilla, joilta saa säännöllisesti myös hakkuutuloa. Joko-tai -metsänhoitoon tarvitsee lisätä vain hiukan sekä-että -ratkaisuja.

Oma mustikkapaikkamme on jo muutaman vuoden ollut hakkuuaukea, muokkaamaton ja viljelemätön, tonttimaata kun on. Se pukkaa joka vuosi runsaasti mustikkaa samalla kun luontaiset puuntaimet pikku hiljaa alkavat nousta. Innokkaimpia pitää ajoittain poistaa parhaiden mustikkakloonien päältä.

Kuva Raimo Hakila

Metsälliselle sekä-että -ajattelulle esteenä ikävä kyllä on, että keruutuotteista hyödyn saa jokamies tai -nainen, puunmyynneistä omistaja. Metsänomistaja ei välttämättä kerää itse marjoja ja sieniä omalta maaltaan eikä siksi välitä tai huomaa vaatia marjamättäiden säilyttämistä varsinkaan, jos puusilmäiset metsäkumppanit eivät niitä noteeraa. 

Superfood-innostus näyttää torjuvan tehokkaasti marjojen- ja sientenpoiminnan mummoutumista. Nuorta väkeä kulkee taajamienliepeiden metsissä koiralenkillä ja geokätköillä mutta myös marja- ja sieniretkillä. Retkeily- ja luontojärjestöjen opastamat keruuretket ovat kysyttyjä.

Kunta ja seurakunta, joka haluaa edistää väkensä hyvinvointia muutoinkin kuin puunmyynnistä saatujen rahojen kautta, vaatii metsissään toimivilta ammattilaisilta marjamaiden säilyttämistä ja koko metsänhoidon linjaamista monipuolista marja- ja sienisatoa kasvattavaan suuntaan. Jos puunmyynneistä saatu tili vaikka pieneneekin, saa maisemasta, marjoista, sienistä ja liikunnasta paljon enemmän sellaista arvonlisää, joka ei näy kunnan tilinpidon rahariveillä mutta näkyypä kuntalaisten pakastimissa ja terveenä ja iloisena elämänmeininkinä.

hankeavustaja Raimo Hakila