maanantai 22. elokuuta 2016

Ihminen ei näe metsää puilta

Sanonta osoittautui oikeaksi hyvin konkreettisesti, kun minulle esiteltiin taannoin erään kylän suurin mänty. Minä tietysti heti innoissani äimistelin puun kokoa, kilpikaarnaa, tikan koloja, latvan käkkyräistä latvaa ja palokoroja. Siinä vasta jälkeenpäin oli puhetta, miten ihmiset eivät huomaa sitä ympäristöä puun ympärillä. On ojitusta, hakkuuaukkoa ja revittyä, riivittyä maata. Näin kävi siis minullekin, olin niin puun lumoissa, että unohdin katsoa ympärilleni.




On tietysti hieno asia, että metsänomistaja on jättänyt puun pystyyn ja laittanut opastustaulunkin puulle. Mutta että tämä puuvanhus seisoo yksinäisenä revityn maan keskellä, se on surullista, eikä tunnu oikealta. Vanhoja puita on tietysti pidetty pyhinä, ja niitä on sitten säilytetty pihapiirissä tilan suojelijana, vaikka muu ympäristö ympärillä muuttuisikin. Samanlainen mänty seisoo myös isäni metsässä.

Toinen esimerkki yksinäisestä puuvanhuksesta on Paavolan Tammi Lohjalla.  Valtava tammi seisoo yksin keskellä kuusipeltoa, siis ihan rehellistä, siisteihin riveihin istutettua kuusimerta. Metsien kätkemä  –sarjan yhdessä jaksossa käytiin Paavolan tammella, mutta kyseisessä jaksossa ei tietenkään huomioitu muuta ympäristöä. Vaikka sarja onkin ihan viihteellinen, se jää silti kovin pintapuoliseksi ja romanttiseksi. Kyseinen jakso on katsottavissa linkin takana. http://areena.yle.fi/1-2883127

Ihmisellä on muutenkin tapana kiinnittää huomionsa vain tiettyihin asioihin tai ennalta osoitettuihin yksityiskohtiin. Tätähän käytetään onnistuneesti hyödyksi markkinoinnissa ja nyt kun puhutaan metsästä, niin myös metsänhoitoon liittyvien julkaisujen mainonnassa. Kansikuvassa saattaa keikistellä nätti tyttö keskellä romanttista suomalaista koivikkoa, mitä tällainen mainonta kertoo metsänhoidosta? Ei yhtään mitään.

Mikä siis on kirjoitukseni pointti? Se on ehkä se, että yksittäiset museaaliset luonnonmuistomerkit tai pienet suojellut metsälaikut eivät riitä pitämään yllä monimuotoista metsää tai pysäyttämään sukupuuttoaaltoa. Me tiedämme vielä kovin vähän puiden sielunelämästä, vaikka todennäköisesti sellainen on.  Meidän ymmärrys ei vain vielä riitä sen asian käsittämiseen.

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Jatkuva vaiko jaksollinen kasvatus?

Jatkuva kasvatus ja metsänhoidollinen harsinta ovat nimiä metsänhoitotavalle, jossa erillisiä käsittelykuvioita ei ole, vaan koko metsä on hakkuutyömaana 15-20 vuoden kierrolla. Isoimmat puut poistetaan. Maanmuokkausta, metsänistutusta ja taimikonhoitoa tarvitaan vain poikkeustapauksissa.
Jaksollinen metsänkasvatus (metsikkökasvatus) on vallitseva tapa. Siinä palsta jaetaan metsikkökuvioihin, joista kukin päätehakataan ajallaan. Uuden metsikön aikaansaamiseksi pitää hakkuuala yleensä muokata, istuttaa puuntaimet ja huolehtia niiden ja kasvatettavaksi kelpaavien luonnontaimien hyvästä lapsuudesta ja nuoruudesta. Ennen seuraavaa päätehakkuuta käydään harvennuksella 2-3 kertaa.

Tosimaailmassa metsälliset ratkaisut vaihtelevat riippuen omistajasta, luonnonoloista tai markkinoista. Joskus iskee myrsky, joskus firmat eivät puuta osta tai tarjottu hinta ei kelpaa. Ammattinsa osaavat metsäneuvojat ja urakoitsijat saattavat tietää, kumman mallin mukaan työmaa tulee käsitellä, mutta omassa metsässä työskennellään kokemuksen ja harkinnan ohjaamana, tarpeiden ja mahdollisuuksien välimaastossa. Harkinnanvaraa on, koska omistajaa ei enää vähäisestä vääräoppisuudesta viedä käräjille.

Omista metsistäni löytyy selkeitä, eri kehitysvaiheessa olevia tasaikäisiä metsikkökuvioita. Olen taimikonhoidot ja hoitohakkuut tehnyt suunnilleen vallitsevien metsänhoitosuositusten mukaan mutta en aina ajallaan. Yhden puulajin metsiä vierastan. Rehevämmillä mailla lepät, haavat ja raidat saavat kasvaa jos ovat kasvaakseen ja yksittäin myös karuilla männyn mailla. Jos valtapuiden alla kilvoittelee pienempi puusto elintilasta, tehdään hoitohakkuut niin vähin ennakkoraivauksin kuin mahdollista, jäävää nuorennosta varoen ja luontaista taimettumista edistäen. Maanmuokkausta vieroo varmaan jokainen, joka on rämpinyt uudistusalan nimeä kantavan maitohorsman, kantojen ja ojien murrokossa.

Harjoitanko siis jatkuvaa vaiko metsikkökasvatusta? Jatkuvan kasvatuksen oppi voidaan ymmärtääkseni tiivistää näin: ”Tee koneurat uuteen paikkaan, niin, että moton puomi yltää metsän joka nurkkaan. Poimi huonot puut ja isoimpia pohjapinta-alaan 8-10 m2/ha. Toista sama 15-20 vuoden kuluttua.”

Jos kisa käydään pelkän taloudellisen tuottavuuden kriteerein, päädytään jatkuvassakin kasvatuksessa ahnehtimaan metsästä tuottoa sen muut merkitykset unohtaen. Metsikkökasvatuksen karmeimmat luontovauriot ovat näkyvissä ja ansaitsemansa kritiikin kohteina. Ei ole vielä tiedossa, millaisia lauseita jatkuvasta kasvatuksesta kirjoitetaan silloin, kun ensimmäisiin koneenjälkiin kasvaneet puut hakataan.

Jatkuva kasvatus varmaankin yleistyy, ei välttämättä pelkkää erinomaisuuttaan. Valtion tukia ei tarvita, mistä veronmaksajat tykkäävät. Malli lupaa tuottoja ilman uudistamis- ja alkuhoitokustannuksia, mistä moni metsänomistaja tykkää.

Omassa metsänhoidossani linjana taitaa olla, etten täysin hyödynnä sitä tuottoa tai kuutiomäärää, minkä metsäni niin tai näin talousoptimaalisesti hoidettuna antaisi. Jos talousmetsän parasta tuottoa merkitään sadalla ja suojelualueen nollalla, asettuu minulle riittävä jonnekin viiteenkymmeneen. Pitää jättää jotain luonnolle. Lakikirja ja sertifiointi määrittävät perustason, mutta siitä voi metsänomistaja jatkaa omalla tyylillään. Jatkuvan ja jaksollisen väliin tulee pelivaraa niin paljon, ettei ole pakko leimautua kumpaakaan.

Raimo Hakila 21.8.2016


maanantai 8. elokuuta 2016

Koskensalon mailla ja uhrilähteen lumoissa

Säätiedot lupasivat epävakaata päivää ja ukkosta Jämijärvelle, joten vähän jännittyneenä odotin metsäretkipäivää Kauko ja Sirkka Koskensalon maille ja metsään. Herätti myös epäilyksiä, kuinka moni viitsii lähteä metsään tällaisena päivänä. Yllätys oli positiivinen, kun Koskensalojen pihaan kaarsi useampikin auto. Virkamiehistä paikalle saapui Metsäkeskukselta Jarmo Uimonen, ELY –keskukselta Iiro Ikonen, Jämijärven kunnanjohtaja Kirsi Virtanen sekä Jämijärven kunnan maaseutusihteeri Tuomo Leikkola. Heidän lisäkseen paikalle saapui monia muita asiasta kiinnostuneita. Myös vähän nuorempia retkeläisiä, joista pienin oli vasta puolivuotias. Saimme siis kasaan oikein mukavan kokoisen porukan erilaisia ihmisiä. 


Sirkka ja Kauko tarjosivat heti tilaisuuden alkuun kahvit ja kastettavat. Tunnelmaa rentoutti myös komea harmonikka –esitys ja sukulaistyttöjen hieno voimisteluesitys. Tästä olikin sitten hyvä jatkaa matkaa itse asiaan, eli metsään. Heti metsään astuttua löytyi kanttarelleja ja kehnäsieniä. Puolukkaa tulee paljon ja mustikatkin ovat vielä hyviä. Löysipä yksi retkeläinen metson pyrstösulan. 


Koskensalojen  laaja suku on asunut pitkään Jämijärvellä. Luonnon arvostus ja kunnioitus on selkeästi läsnä heidän elämässään. Metsä on paljon muutakin, kuin tuotannon lähde. Kaukolle erityisen tärkeää on metsästys ja tätä kautta myös riistaeläinten elinympäristön vaaliminen.

Kauko on ollut mukana METSO:n luonnonarvokauppa kokeilussa. MAAEMO –hankkeen aikana hän on entisöinyt 80-luvulla ojitettua lähteikköä. Alue on kunnostettu 2009 Koppelo ry:n puheenjohtajan Reijo Rimpelän avustuksella. Jo nyt näki tuloksia siitä, miten luontoarvot ovat alueella kehittyneet. Metsäkanalinnut viihtyvät alueella ja lähteiköt tarjoavat sorkkaeläimille juomapaikkoja. Sammakot ja selkärangattomat viihtyvät puhtaissa vesissä. Toki luonnontilan palautuminen on vasta aluillaan ja ottaa vielä oman aikansa, että alue palautuu täysin. Kaikkineen Kauko omistaa 125 hehtaaria maata, josta 20 hehtaaria on suojeltu. Hän harjoittaa myös jonkin verran metsätaloutta ja kalliomurske -toimintaa.

Entisöidyn lähteen partaalla
Umpeen laitettua ojaa
Suojeltu metsä
Lähteiköltä siirryimme metsälain 10:n pykälän mukaan suojellulle norolle. Norossa virtaava vesi oli kristallinkirkasta ja katosi välillä maan sisään. 



Osa retkeilijöistä jatkoi matkaansa, mutta loput jatkoivat matkaa Koivistonharjun leirikoululaavulle, jossa paistettiin makkarat. Grilliin päätyi paikallisen RahtiPalvin herkullista makkaraa ja kyytipojaksi saman firman sinappia. Sää oli vielä tässä vaiheessa selkeä, mutta hiostava. Ukkonen teki selvästi tuloaan.


Ehdimme ennen makkaroiden paistamista käymään Koivistonvadissa, joka on jääkauden aikainen suppa. Supat ovat syntyneet jääkauden aikana, kun sorakerrosten alle on jäänyt jääkimpale, joka sittemmin on sulanut ja jättänyt syvän kuopan jälkeensä. Pohjalla tunsi itsensä hyvin pieneksi ja pois pääsyyn vaadittiin ihan mukavasti lihasvoimia. Supan erityispiirteisiin kuuluu myös ainutlaatuinen kasvisvillisuus, joka johtuu osittain supan mikroilmastosta.


Lopuksi kävimme vielä Uhrilähteellä ja Myllypuronlähteellä, jotka ovat ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja, jos Jämijärvellä liikkuu. Myllypuronlähde on saanut nimensä siitä, että lähteestä laskevan puron partaalla on joskus ollut mylly. Uhrilähteeseen tuli itsekin uhrattua 20 senttiä ja pestyä kädet ja kasvot pyhällä vedellä. Samalla tuli esitettyä salaisia toiveita... Lähteensilmät ovat nielleet sisuksiinsa lukuisia uhrilahjoja muinaisilta ajoilta saakka. Voi vain kuvitella kuinka merkittävä paikka tämä on ollut entisajan ihmisille, ja on sitä yhä vieläkin. Nykyisin lähdealue on Metsähallituksen omistuksessa, mutta kiitos Narvin suvun, se on säilynyt meidän päiviin asti. 

Uhrilähde
Myllypuronlähde
Tässä vaiheessa ukkosen kumu oli tullut lähemmäs ja tuulenpuuska ilmoitteli, että kohta saadaan vettä niskaan. Niinpä oli parasta päättää päivä tähän. 
Saimme paikalle erilaisia ihmisiä joiden kesken virisi hyvää keskustelua niin metsästä, kuin metsän sivustakin. Toivottavasti saamme jatkossakin aikaiseksi näin hyviä retkiä ja lisää saman henkisiä ihmisiä verkostoon mukaan. Sydämelliset kiitokset vielä Koskensaloille. Tällaisia ihmisiä tarvitaan!

hanketyöntekijä Nora Albrecht