tiistai 27. syyskuuta 2016

Oman metsänsä bongareita

Kun omistaja ylpeänä esittelee metsässään kasvavaa kampasammalta, korpialvejuurta tai hernesaraa, saa hyvän esimerkin siitä, kuinka monenlaista hyvinvointia metsä omistajalleen voi tuottaa. Naureskeleva asenne hippiäisistä ja aarnimäihiäisistä innostuvaa luonnonystävää kohtaan alkaa jäädä historiaan kun luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen on vähitellen tulossa myös metsätalouden huoleksi. Vieraiden mielissä taisi päällimmäisenä lillua ajatus: Olisikohan minun metsässäni mitään yhtä hienoa?

Vieraat olivat Metsänomistajien Luontoverkoston väkeä. Kutsujat, Ilona ja Esa Hankonen, ovat eurajokelaisia metsänomistajia, joiden luona retkeilimme syyspäivän tasauksen aikaan. Esa on luontokartoittaja, mikä on osaselitys sille, että me puusilmäisemmätkin saimme tuntuman metsän luonnonihmeisiin. Toinen selitys tulee metsän luonnonoloista. Pohjoisen Eurajoen metsämantereen kallioperä on oliviinidiabaasia, ja sen ansiosta alueen kuivimmatkin kummut ovat lehtomaisia ja kosteat notkot reheviä, luonnontilaisina monilajisia ruohokorpia. Toisella retkikohteellamme Tarvolan puolessa maaperä ja kallioperä ovat karumpia ja lajisto niukempaa.

Väkeä oli mukavat 30, suurin määrä Luontoverkostohankkeessa toistaiseksi. Kauniin sään ja luonnon erikoisuuksien ihailun ohella kävimme reipasta keskustelua metsätaloudenharjoituksesta ja siitä, mitä eri paikoissa on tehty väärin tai oikein ja mistä tekemisistä olisi vallan pitänyt luopua. Pohdimme puulajivalintaa kuivalla lehtomäellä, johon neljäkymmentä vuotta sitten oli istutettu mäntyä ja melko tuoretta metsäsuunnitelman suositusta avohakata, mätästää ja viljellä lähdevaikutteinen rehevä korpi. Vanhat lapio-ojat eivät luonnontilaa kovasti olleet järkyttäneet.


Diabaasimänniköllä ja Tarvolan puolen kuusikossa tehtyjen äskettäisten hakkuiden tarkoituksena on kehittää kummassakin metsää erirakenteiseksi ja vähitellen jatkuvan kasvatuksen periaatteilla hoidettavaksi. Leimikot oli suunnitellut Jussi Saarinen Arvometsä Oy:stä. Yritys markkinoi jatkuvan kasvatuksen metsänhoitopalveluita. Enimmäkseen urakat kohdentuvat tasarakenteisiin metsiin, joista harsitaan isoimpia puita, uutta tukkisatoa kasvattaen, luontaista taimettumista edistäen ja jo itänyttä, varjossa juronutta nuorennosta vapauttaen. 


Jussi osallistui myös retkelle ja perusteli eri kohteilla leimaustensa taloudellista pohjaa. Kuulijoiden joukossa oli metsäosaamista jos luonnontuntemustakin, omia metsiään pitkään hoitaneita, metsäneuvonnan ammateissa toimineita ja edelleen toimivia. Suurta kinaa jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen oppien välille ei juuri syntynyt. Jatkuvaa kasvatusta markkinoidaan metsäluonnon kannalta parempana, mutta koko suomalaisen metsäluonnon pelastus se ei ole. Huomasi kyllä, että Hankoset olivat osallistuneet leimikoiden suunnitteluun ja sanoneet lopullisen sanan siihen mitä tehdään.

Tiukin vääntö koettiin lähteisessä ruohokorvessa, metsälaki- ja ympäristötukikohteella, Rikkoiko metsäsuunnitelman tekijä lakia kymmenen vuotta sitten kun suositteli korpikuviolle uudistushakkuuta? Kuinka hyvin luontoarvot säilyvät nykyisessä suunnittelussa ja metsätaloudessa, kun suositukset mietitään enenevästi kaukokartoitustiedon perusteella? Olemmeko me taas kerran se sukupolvi, joka ensimmäisenä osaa käyttää metsiemme uusiutuvaa luonnonvaraa kestävästi?

Keskusteltiin myös sertifioinnista. FSC:n luontoperiaatteet todettiin kyllä hyviksi mutta vieroksuttiin ulkopuolista ohjausta ja maksuja, joita sertifioitumisesta seuraa.

Jos omistaja pannaan asemoimaan oman metsänomistuksensa tavoitteisto suojelun ja maksimaalisen taloudellisen hyödyntämisen välille, tökkää moni sormensa jonnekin puoleen väliin; Hankosille on metsä tärkeä tulonlähde. Hakkuita tulee jatkossakin, sellaisia, joista taloushyöty saadaan luontoa mahdollisimman vähän heikentäen. Töiden suunnittelua helpottaa tiloilta vuosien mittaan saatu ja jatkuvasti ylläpidettävä luontotieto.

Perhemetsät muodostavat ison osan kansantalouden raaka-aineperustaa. Perhemetsien moninaisuudesta on mahdollista hakea ja löytää osavastaus myös metsäluonnon suojelun ongelmaan varsinkin nyt, kun tiukan suojelun prosenttiosuutta kasvattavan luonnonsuojelun rahoitusta on vähennetty.

Raimo Hakila, 25.9.2016


maanantai 12. syyskuuta 2016

Metsä pysyvään suojeluun isän ja äidin muistolle

Eräs aiemmin elokuussa tekemäni kenttäkäynti suuntautui Rauman Sorkkaan ja Karkun tilan suojelualueelle. Kävimme ensin lyhyen alustuksen metsän omistajan, Timo Karkun kanssa. Hän ei valitettavasti päässyt mukaani metsään, mutta tein kierroksen märästä säästä huolimatta koirani Nero kaverina.


Pieni kosteikko
Suojeltu metsä on vähän yli kymmenen hehtaarin laajuinen. METSOn pysyvään suojeluun ala on otettu tämän vuoden alussa. Tätä ennen alasta oli kuutisen hehtaaria kymmenen vuoden suojelussa. Vaikka puusto ei ole kovin vanhaa, eikä lahopuutakaan vielä ole suuria määriä, alueen luonto on suhteellisen monimuotoinen ja näinkin pieneltä alalta löytyi useita erilaisia metsätyyppejä. Oli kuivaa ja tuoretta kangasta, sekä lehtomaista aluetta, jossa kasvaa talvikkia, kevätlinnunhernettä, näsiää, paatsamaa ja lehtokuusamaa. Suojellulla alueella on myös pieni kosteikko. Vuosisatojen maankäyttö näkyy vielä alueella kiukaanraunioina ja tienpohjina. Alueella on ollut kaksi torppaa ja sen läpi on kulkenut vanha talvitie. Koneellista metsänhoitoa ei tässä metsässä ole koskaan harjoitettu.

Mäntykangas
Lehtokuusama
Vanhaa tienpohjaa ja rehevää, lehtomaista kasvillisuutta
Karkun tilaa on asuttu ainakin 1700-luvulta lähtien, jolloin tilalla on vaikuttanut karoliini Antti Karkku. Karkun tilan lisäksi Sorkan puolen manttaalin tiloja ovat olleet Kylänpää, Nissilä, Arvila, Prami ja Juso. Karkun perintötilaan on kuulunut satoja hehtaareja, mutta alaa on sittemmin vuosisatojen saatossa lohkottu ja myyty. Karkun Timon elämä vei muualle, mutta metsä säilyi omistuksessa. 82-vuotias kaupallisten aineiden lehtori Timo on elämänsä aikana kokenut monenlaista, myös menetykset, sota-ajan ja puutteen. Metsästä on saatu huonoina aikoina taloudellista turvaa puuta myymällä. Timokin muistaa nähneensä valokuvan noin vuodelta 1900, jolloin nykyinen suojelualue on ollut kokonaan paljaaksi hakattu. Sataman läheisyys on myös vaikuttanut siihen, että puutavaraa on tarvittu paljon, ja huonojen kulkuyhteyksien aikaan rakennuspuuta on helpoiten hankittu läheltä. Erityisen arvokkaita olivat pitkät mastopuut. Timokin on kouluaikoinaan työskennellyt satamassa ja monet kesälomat Hollminhg Oy.n telakalla.

Metsä on tarjonnut pienelle pojalle myös seikkailua, jännitystä ja pakoa todellisuudesta. Jokainen kivi ja kivenkolo ovat tulleet tutuiksi, samoin kuin metsän eläimistö. Timo tunteekin metsän kuin omat taskunsa. Aikaa on myöhemminkin tullut vietettyä paljon metsässä metsätöitä tehden sekä metsästäen.

Timo kokee tehneensä hyvän työn suojeltuaan metsän. Hän sanoo suojelleensa sen isänsä ja äitinsä muistoksi ja ajattelee että he arvostaisivat sitä.

hanketyöntekijä Nora Albrecht