Retkikohde: Kivikkokumpu 3.10.

Kahvila Onnenkoskelta lähdettiin 19 henkilön voimin tutustumaan Raimo Hakilan metsäalueeseen Kivikkokumpuun.

Hakila päätyi tämän metsän omistajaksi noin 10 v sitten kun se ei ollut kelvannut kenellekään muulle. Nykyään hän nimittää sitä ”puuhapalstaksi”. 90-luvulla metsää on istutettu, kylvetty ja yritetty luontaista uudistamista.  30 vuoteen metsälle ei ole tehty juurikaan mitään.  Luontaisesti on kasvanut lähinnä kuusta ja haapaa.

Metsän tulevia toimenpiteitä ei luultavasti ole metsähakkuu, vaan metsästä yritetään löytää luontoarvoja muilla hoitotoimenpiteillä. Metsässä on tehty ojituksia lehto/ruohokorvissa jolloin sitä ei enää hyväksytä metsälakikohteeksi. Hakila ei ole myöskään teettämässä kunnostusojitusta, koska metsässä on aikoinaan mennyt luonnonmukainen puro. Kaivetussa ojassa on myös luontoarvoja.

Palstalle hakkuun yhteydessä jätetyt kaulatut haavat ovat kaatuneet ja lahoavat maapuina. Uutta lahopuuta tulee vähitellen tikkojen ja koppiaisten iloksi.

Naapuritonttien puolelle on tulossa tuulimyllyjä.  Alueelle on tehtykin kattavat luontoselvitykset. Metsistä löytyi mm. liito-oravia. Hakila pohtiikin, onko liito-oravan suojelusta tullut väline, jolla ajetaan aivan muuta kuin liito-oravan parasta. 

Raimo Hakila vie retkiryhmää metsäpalstallaan ja kertoo sen luontoarvoista.

Metsäomistajien luontoverkosto

Näitä metsänomistajille tarkoitettuja retkiä on järjestetty jo kahden vuoden aikana usean eri metsänomistajien metsiin. Metsänomistajien Luontoverkosto -hankkeen tarkoituksena on ollut tutustua metsien muihin luonto arvoihin, kerätä verkostoa sekä antaa neuvontaa liittyen luontoarvoihin ja metsäkartoitukseen. Luontotieto luovutetaan vain metsänomistajalle päätöksenteon avuksi ilman, että on tarvetta tai velvoitetta suojelulliseen tai mihinkään muuhunkaan suuntaan.  Toivommekin, että kaikki metsien luontoarvoista kiinnostuneet metsänomistajat ottaisivat yhteyttä. Myös ne, jotka eivät omista metsää mutta ovat metsien luontoarvoista kiinnostuneet. Mälkki kutsuu myös kaikki seuraavalle retkelle Rauno Nummisen metsään Luvialle 8.11.

Jaana Mälkki oli hoitamassa retkijärjestelyitä.

Metsäkeskuksen Tapio Nummen mielestä tärkeää on, että luontoarvoja turvataan suojelualueilla ja myös talousmetsissä, sillä vain 5% Suomen metsistä on suojeltuja ja 95 % on suojelemattomia. Nummi on kiitollinen, että on metsänomistajia, jotka ovat jo kiinnostuneita luontoarvoista. Näissä asioissa on edistytty.  On myös koulutettu metsäammattilaisia opastamaan ja edistämään monimuotoista metsänhoitoa. Tärkeämpänä toimenpiteenä Nummi pitää lahopuun määrän lisäämistä.

Tapio Nummi vasemmalla tutkii puiden kuntoa.

Metsän luontoarvojen seurantaa

Retkellä mukana ollut Siikaisten kunnanjohtaja Viveka Lanne kertoi lähteneensä retkellä tutustumaan metsien luontoarvoihin koska on hyvä tietää muunkinlaisia luontoarvoja kuin taloushakkuut ja Siikainen menee asioihin luonto edellä. Siikainen on teettänyt tuoreen metsäsuunnitelman kunnan metsiin ja niiden perusteella tehdään hoitosuunnitelmia. Hanke on toiminut suunnitelmassa luontotietotukena.

Siikaisten kunnanjohtaja Viveka Lanne tutustumassa metsänluontoarvoihin.

Miten hyödyntää luontoarvoja

Metsänomistaja Tuomo Kauppi on kiinnostunut metsänluonnonarvoista. Heidän metsässään on kaunis luonnontilainen puro, joka on metsälaki kohde. Sinne he ovat rakentaneet laavun, jossa on jo ollut matkailutoimintaa.  Mutta lisääkin matkailijoita mahtuisi. Matkailun markkinointiin ja tuotteistamiseen he kaipaisivatkin apua. ”Olisi hienoa, jos muutkin metsänomistajat rohkaistuisivat kokeilemaan muiden luontoarvojen tukemista. Tähän kaivataan opastusta ja kurssitusta, jotta metsänomistajat tunnistaisivat indikaattorilajit eli ne lajit kasveista, käävistä, linnuista, sammalista metsissään, jotka kertovat metsälakikohteista ja tärkeistä metsistä.” kertoo Kauppi. Hän on myös sitä mieltä, että jokaisessa kylässä tulisi olla kohde missä voisi tutustua luontoarvoihin ja niiden lajeihin.

Tuomo Kauppi, ( 3.oikealta) metsänomistaja tutustumassa Hakilan metsään.

Metsänomistajien luontoverkosto hanke- Koppelo ry

Liity facebook ryhmään: Metsänomistajien luontoverkosto

Ilmoittaudu mukaan metsänomistajien verkostoon: Jaana Mälkki, info@wildnordicnature.com

Tervetuloa seuraavalle metsäretkelle 8.11. Luvialle

Monikäyttöinen metsä

Kun median verkkosivut kertoivat Ulvilan Massille perustettavasta luonnonsuojelualueesta, sai uutinen peräänsä kiittäviä kommentteja. Alue on monelle tuttu. Luonnonsuojelualuetta kiertää valaistu pururata, sen vieressä ovat kesäteatterin rakenteet ja Ulvilan Uran liikuntapaikat. Vainio-Mattilan yhteismetsän Massin palsta on jo pitkään ollut virkistyskäytössä. Nyt osa siitä on luonnonsuojelualueena ja ulkoilijoiden, marjastajien, sienestäjien ja luonnonystävien käytettävissä kuten ennenkin.

Kommenttien joukkoon mahtui muutakin. Asiallisemmasta päästä oli toteamus, että nyt suojellun metsän puut olisivat voineet tuottaa vienti- ja verotuloja suomalaisille. Siis hyvinvointia.

Metsänomistajien luontoverkosto retkeili Massin uudella luonnonsuojelualueella, joka on osa Vainio-Mattilan yhteismetsää. Ulvilan Marttojen Raija ja Oili olivat järjestäneet alkukahvit ja pullat. Parinkymmenen joukko suuntasi pururadalle, ohitti pari myöhäistä mustikanpoimijaa männikkörinteessä, mietti avohakkuualalla metsän ja mustikan uusiutumista, poikkesi alarinteen kuusikossa, väisti hölkkääjää, nousi vedenjakajaharjanteelle ja käväisi ikivanhalla Selkätiellä ennen palaamistaan nuotiopiiriin ja makkaranpaistoon Uran laavulle. Esalla oli sieniä kotiin vietäväksi. Sateeltakin vältyttiin.

Yhteismetsän toimitsija Tapani Vainio-Mattila kertoi suojelualueen perustamisen taustoista. Viestiä meni kerralla paitsi metsänomistajien, myös hallinnon ja edunvalvonnan edustajien korviin ja päihin.

Harvoin luonnonsuojelualueen perustamispäätöksen taustalla on niin monta hyvinvointiperustetta kuin Massilla. Yhteismetsän talous on PEFC- ja FSC-sertifioitua, joista jälkimmäistä varsinkin isot metsäyhtiöt ja luontojärjestöt kannattavat. FSC-puu käy kaupaksi ulkomailla, eikä Ikealle kohta muunlainen puu enää kelpaakaan. Luonnonsuojelu Massilla merkitsee metsätuloa joltain muulta yhteismetsän kuviolta – ja sielläkin työt tehdään arvokkaiden luontokohteiden heikentämistä varoen.

Marjastajille, sienestäjille ja ulkoilijoille metsä on antoisampi puustoisena kuin aukeaksi hakattuna, muokattuna ja uudelle puustokierrolle laitettuna, mutta sen ei välttämättä tarvitse olla tiukasti suojeltu. Tämän kesän mustikkasaaliin pääosan poimin harvennetusta talousmänniköstä. Korvasienistä ja vadelmista pitävä hyväksyy hakkuuaukotkin.

Luontoverkoston retkeläisiä Ulvilan Massilla

Luonto ja sen monimuotoisuus muuttuu ihmisen hyvinvoinniksi vasta monen mutkan kautta. Ekosysteemipalveluiden välttämättömyydestä hyvinvoinnille kerrotaan ja perustellaan luonnon säilyttämisen hyödyllisyyttä. Vähemmän asioita järkeistävä huiskuttaa lakkiaan kurkiauralle ja toivottaa sille onnellista eteläntalvea ja paluuta kevään tullen.

Metsätalouden vienti- ja verotulot osataan laskea eurolleen. Mustikat, sienet, hölkkääminen, jänisjahti, puidenhalaaminen ja kurjet asettuvat hyvinvointipuntarissa samalle tai vastakkaiselle puolelle, mutta niihin sisältyvän hyvinvoinnin euroiksi muuttaminen ei ole aivan helppoa. Jos Massin luonnonsuojelualuetta tarkastellaan yksinään, päätyy moni varmaan ajattelemaan samoin kuin menetettyjä hakkuutuloja sureva nettokommentoija. Kun näköpiiri laajenee koko yhteismetsään ja kattaa Massin alueen vapaa-ajankäytön, voi olla lämpimästi samaa mieltä suojelupäätöstä kiittävien kanssa.

Raimo Hakila

Yhteislaulua hyvinvointipolulla

Ensimmäinen oli virsi 484, Totuuden henki. Kaksi säkeistöä osasimme erinomaisesti. Koivun oksaan korkealle -laulu väliin katkeili, mutta joku muisti jatkoa ja auttoi muut laulun polulle.

Metsänomistajien Luontoverkosto retkeili Sirkka ja Asko Riitahuhdan vieraina Kankaanpäässä, Iso-Hapua -järven rannalla. Aloituspaikkana oli Riitahuhdan Varamummola kahvitarjoiluineen, puolivälin grillaustauko Aselin torpalla ja kulkureittinä tilalle rakennettu hyvinvointipolku pysähtymisrasteineen. Pysähtymiseen kehotti paitsi metsäluonto myös rasteilta löytynyt hengellinen eväs. Jokaiselle meistä metsä on myös kirkko, paikka pyhyyden kokemiseen ja hiljentymiseen.

Riitahuhdan kotimetsällä on ihmiskäytön historiaa varmasti vuosisatojen ajan. Kylännimen Karhoismaja antoivat Hämeenkyrön suunnasta kangastietä pitkin karjoineen ja kaluineen kesälaitumille tulleet ja vähitellen ympärivuotiseen asumiseen vakiintuneet. Saimme nähtäväksemme myös vielä vanhemmasta ihmisasutuksesta kertovan, pellosta löytyneen kivisen työkalun.

Hyvinvointipolku kierteli kallioita, metsiä ja järvenrantaa, pisimmältä osaltaan hyväpuustoista havumetsää, hoidettua, niin kuin omaa lähimetsää kuuluukin. Löytämämme yövilkka-kämmekkä on kohtalaisen ronkeli elinpiirivaatimuksiltaan, vanhan metsän ystävä. Yhdestä toisesta paikasta sitä löytyi vallan runsaasti. Kallion kiireeltä katselimme jo pitkäksi venähtänyttä lehtikuusen ja rauduskoivun luonnehtimaa sekametsää, poikkesimme istutusmännikössä, viimeistä harvennusta odottavaan – tai ei männikkö oikeasti sitä odota, mutta mukavampi ajatella niin päin. Peltoheitolle istutettu kohta parikymmenmetrinen rauduskoivikko kirvoitti luonnostaan edellä mainitun Immi Hellénin peippolaulun.

Jarmo Uimonen Suomen metsäkeskuksesta esitelmöi retkeläisille. Kuva Sirkka Riitahuhta

Näkyi ihmisen merkkejä mutta myös metsäluonnon omaa kehityskulkua. Isoimmat puut saattoivat olla nykysahalle jo liian paksuja. Kuollutta ja lahoavaa puuta löytyi vähäsen. Tilakeskuksen lähimetsistä on ollut tapana korjata kuolleet puut omaan käyttöön. Hyvinvointipolun varrella kasvavan metsän kuutiotilavuus lienee kuitenkin korkein mitä paikalla pariin sataan vuoteen on ollut. Aselin torpan lähipiirin metsäluontoa olivat pihapiirin reunoilla kasvavat kookkaat raidat ja haavat, perinneluontoa torpanliepeillä säilyneet koriste- ja niittykasvit.

Kauniissa, melkein helteisessä säässä keskusteltiin aivan kaikenlaisista asioista ja aivan erityisesti siitä, kuinka monenlaista hyvinvointia metsä omistajalle, satunnaiselle ihmiskulkijalle, kansantaloudelle tai planeetallemme tarjoaa. Metsä voi hakkuutuloina tuottaa rahaa omistajalle, mutta monesti metsäpäätöksen takana on menneiden omistajapolvien työn kunnioitus ja sen vuorollaan jatkaminen, vaikka sitten urakoitsijavoimin, nykyajan tapaan. Uudet metsälliset haasteet, ilmastonmuutoksen torjunta ja luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen eivät ole kaikin tavoin vastustettavia kiusoja, vaan keskeinen osa hyvinvoinnin laajaa kokonaisuutta, jonka tärkeä ja vastuunsa tunteva tuottaja metsänomistaja on.

Seuraavaan hyvinvointipolun retkeilyyn pitää varustautua. Alustavalle laululistalleni suunnittelen Seitsemästä veljeksestä löytyvää Oravan laulua. Oi katsohan lintunen oksalla puun -laulusta riittää ehkä ensimmäinen säkeistö. Katsohan on tuolla puu -laulu sisältää monenlaista rakkautta ja kaipuuta, mutta jatkuvan ja jaksollisen metsänhoitotavan väliseen kiistaan sen avausriimit sopivat:

Katsohan on tuolla puu / se kukkii joka kesäkuu mun pihallain / Hän istutti sen aikanaan / mä nauroin hänen taimeaan – oksa vain.

Raimo Hakila

Vaivero ja innostumisen taito

Jos joku tekisi Suomen surkeimmat kasvit -listan, sijoittuisi vaivero varmaan lähelle kärkeä. Kasvaa kurjissa rämeiköissä ja järvenrannoilla, ei tee marjoja eikä kukkakaan ole loistokas niin kuin suopursulla, jonka kanssa se usein kasvaa. Kansan antama vähättelevä nimi lienee peräisin jostain Savon-Kainuun suunnalta, nälkämailta, missä vaivero on vallan yleinen.

Lounais-Suomessa ei vaiveroa juuri tunneta, koska sen yleisen esiintymisen alue loppuu Pirkanmaan ja Etelä- Pohjanmaan perukoille. Juha Suomisen Satakunnan kasvit -kirja listaa kymmenkunta löytöä Satakunnasta. Hajanaisia erillisesiintymiä on eri puolilla luonnonmaakuntaa, enempi koilliseen painottuen. Kaiketi niitä on enemmänkin. Löytäminen vain on vaikeaa, kun mahdollisia kasvupaikkoja on aivan liikaa, tavallisia järvienrantoja, rämeitä ja suonreunamia, ojittamattomia tai ojitetuita. Kasvupaikka voi jäädä huomaamatta, kun suopursua ja vaivaiskoivua kasvavassa varvikossa rämpiessä ei peruskasvillisuudesta poikkeavan lajin havaitsemiseen ole virittynyt.

Siinä sitä kuitenkin kasvoi. Istuin tauolla rämeeseen pistävässä kangasmaaniemekkeessä, metsänomistajan toiveesta hänen metsänsä luontoarvoja syynäämässä, kun katse – pitkään ajatuksetta tuijotettuaan – kiinnittyi vaiveron kookkaisiin varsiin, lehtiin ja jo kukintansa lopettaneisiin terttuihin. Näyte lähtee luontomuseoon. Aikanaan ilmestyy uusi piste vaiveron sähköiseen esiintymiskarttaan (http://koivu.luomus.fi/kasviatlas/maps.php?taxon=41468&year=2017) .

Kun suosikkijoukkue voittaa jalkapallo-ottelun tai antiikkimyymälästä löytää kauan etsimänsä esineen, tuntee mielihyvää, jonka selittäminen asiasta vähemmän kiinnostuneelle voi olla ylivoimaista. Suomen varhainen elokuvahistoria tuntee tyypin, ylioppilaslakki päässä juoksevan, oikeisiin töihin pystymättömän hörhön, joka haavi kädessä jahtaa perhosharvinaisuutta (ja lopulta pokaa kartanon tyttären). Uudempi aika – oikeita töitä ei ehkä ole enää – sietää nörttejä paremmin. Lintubongauksen viaksi voidaan lukea tolkuton luonnonvarojen haaskaus, mutta sen ansioksi vastaavasti, että luonto kiinnostaa suuria ihmisjoukkoja myös niiltä osiltaan, jotka eivät kelpaa syötäväksi tai bisneksentekoon.

Innostukseni vaiveron löytämisestä voin päällystää hyväksyttävillä biodiversiteetti- ja ekosysteemipalvelukuorrutuksilla, mutta lopulta kai on kysymys omahyväisyydestä: Löysin Satakunnan yhdennentoista vaiveroesiintymän. Enkö olekin mainio mies?

Kunhan koko parinsadan hehtaarin talousmetsän samoiluaineisto on käyty läpi, esittelen löytämäni luonnonihmeet omistajalle, paikan päälle mennen tai kartan äärellä istuen. Tässä tapauksessa tiedän, että vaiverohavainto nostaa omistajassa saman sukuista mielihyvää: Metsässäni kasvaa ja elää jotain erikoista, harmitonta, kenties kaunista turhuutta, mutta enempi kaunista kuin turhaa.

Raimo Hakila

Metsäretki Kankaanpäässä

Maailman- ja metsäntuskaa

Olen kovasti miettinyt että mitä kirjoittaisin blogiin metsästä. Mikä olisi oikeasti kiinnostava tai merkityksellinen aihe. Toisaalta mietin myös mistä uskallan kirjoittaa. Seuraavat ajatukset ovat vain omia mietteitäni, eivät siis mitään totuuksia. Jokainen voi tutkia asioita ja etsiä sen oman totuutensa. Tästä tekstistä syntyikin melkoisen rönsyilevä, mutta toivottavasti tästä saa edes hiukan kiinni.

Tämä on viimeinen hankevuosi ja päässä pyörii monenlaisia ajatuksia, kuten että mitä on tähän mennessä tehty ja onko mitään saatu aikaiseksi. Hanke on toki ollut mittakaavaltaan hyvin pieni ja rahoituskin maltillinen. Silti toivon että tämä on ollut jokseenkin merkittävä pisara valtameressä. Itselleni metsä tutkimuskohteena ja työympäristönä on todella tärkeä, samoin ihmiset jotka metsän parissa tavalla tai toisella toimivat.

Suojelusta ja luonnon monimuotoisuudesta puhutaan kyllä, mutta ei todellakaan liikaa. Monikaan ei ajattele sitä että meneillään on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto, meidän ihmisten aiheuttama sellainen. Moni tahtoo tämänkin seikan kieltää, kuten ilmastonmuutoksen, osin pelosta, osin omien intressien vuoksi. Minä näen pelon lisäksi paljon lyhytnäköisyyttä, ahneutta ja politiikkaa.

Meillä ihmisillä on paha tapa sokeutua omaan toimintaamme, ja mikä pahinta, kuvitella ettei omalla toiminnalla ole mitään merkitystä. Mutta mitäpä jos ja kun ihan kaikki ajattelisivat näin, myös ne joiden toimilla on ihan oikeasti suurikin merkitys ihmisten ja luonnon hyvinvointiin. Puhutaan myös halveksuen siitä, miten tämä pieni Suomen kansa potee niin valtavaa maailmantuskaa, kun muualla maailmassa rellestetään luonnonvaroilla minkä ehditään. Sitä niin kovin helposti unohtaa miten paljon meillä täällä on, miten tähän on tultu, ja unohtaa ketkä tuottavat meidän kulutushyödykkeemme. Kun joka vuosi pitää saada uusi älypuhelin, uusi kello, uusia trendikkäitä vaatteita jne.

Olisi aika lopettaa muiden syyttely ja katsoa peiliin. Mitä minä voin tehdä, mitä minä pieni ihminen voin tehdä päivittäisessä elämässäni, päivittäisillä valinnoillani. Ilman itsesyytöstä, vaan puhtaasti rakkaudesta elämää kohtaan. Uskallan sanoa että paljonkin, mutta se vaatii tiedostavaa elämistä. Sellaista elämistä että näkee oman kuplansa ulkopuolella, pystyy näkemään kokonaisuuksia ja sen että kaikki ilmiöt ja asiat ovat yhteydessä toisiinsa. Kaikki teot ovat vaikuttavia. Emme ole irrallinen osa maailmaa, vaan tiukasti kiinni sen lainalaisuuksissa. Tarvitsemme vettä, happea ja ravintoa, lämpöä ja suojaa.

Tästä aasinsiltana siirryn metsänomistajiin. Suomessa yksityinen metsänomistajuus on hyvin merkittävässä asemassa. Noin 60% Suomen tuottavasta metsäpinta-alasta on yksityisessä omistuksessa ja metsänomistajia on noin 632 000(2016). https://www.smy.fi/forest-fi/metsatietopaketti/metsanomistus/.

Uskallan myös väittää että yksityinen metsänomistajuus on Suomessa pelastanut paljon metsiä. Niin sanottu ”pirstaloitunut” metsänomistajuus taitaa olla metsäteollisuuden parissa liki kirosana. Pienien metsätilojen omistaminen sekä metsäomaisuuksien periytyminen sukupolvenvaihdoksissa ovat yksi avain monimuotoisiin metsiin. Kun metsänomistamisessa ei ole pelkkänä motiivina raha, muut arvot saavat jalansijaa. METSO -ohjelma on valtavan tärkeä ja hyvä suojeluohjelma, koska se perustuu vapaaehtoisuuteen ja suojelusta maksetaan ihan tuntuvat korvaukset. Olen ehdottomasti sitä mieltä että luonnon vaalimiseen pitää jatkossakin ennemmin tarjota porkkanaa kuin keppiä.

Suomen metsät ovat muuttuneet valtavasti sadassa vuodessa. Suurin yksittäinen tekijä on metsätalous. Puhuin joskus vanhempieni kanssa siitä, millaista tuskaa he kokivat 70-80 –luvuilla jolloin heidän nuoruudenmetsänsä, upeat oikeasti vanhat metsät, katosivat yksi toisensa jälkeen. Minä en enää tiedä niistä metsistä mitään. Tiedän vain että todella vanhoja metsiä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa, siis luonnonsuojelualueiden ulkopuolelta. Harvoilla suojelualueillakaan on todella vanhaa metsää. Vanhoissa metsissä on ihan omanlaisensa energia, vahva ja villi. Sellaista ei saavuta talousmetsissä vaikka kuinka yrittäisi metsästä nauttia. Enkä nyt väitä että kaikki metsät pitää suojella, mutta meillä on varaa suojella paljon enemmän. Mielestäni nyt ollaan sellaisessa pisteessä, että kaikki yli sata/satakaksikymmentävuotiaat metsät pitäisi automaattisesti jättää rauhaan. Suomessa on aivan riittävästi kasvatusmänniköitä puuntarpeen tyydyttämiseen. Ja myös talousmetsissä luonnon monimuotoisuutta voi vaalia monin tavoin, ilman että se vaikuttaisi merkittävästi taloudelliseen tuottoon.

Yksilöt tekevät yhdessä yhteiskunnan.

Noormarkussa kesällä 2017. Luonnonarvokaupassa mukana ollutta metsää. Kuva Nora Albrecht

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Metsästyspainotteinen yhteismetsä

Sippolat ovat vanha maanviljelijäsuku, joka on lähtöisin Ulvilan Ravanista. Kantatila sijaitsee yhä Ravanissa, mutta metsiä on myös Kullaalla. Maat ovat olleet suvun omistuksessa ainakin kaksi - kolmesataa vuotta.

Kalle Sippola jatkaa sukupolvenvaihdoksen myötä tilanpitoa agrologiksi opiskelevan avovaimonsa kanssa. Heidän perheeseensä kuuluu myös kolmevuotias tyttö ja viisivuotias poika. Lapsille luonnossa olo on tärkeää, erityisesti poika on kova lintubongari. Perhe viettikin viime juhannuksen telttaillen Pitkäselän maisemissa. Luonto oli tullut hyvinkin lähelle, kun peura oli aamusella tullut ihmettelemään lapsiperheen touhuja. Kalle harrastaa metsästystä, riistanhoitoa, marjastusta ja sienestystä.

Kalle Sippola Pitkäselän rannalla huhtikuussa 2018. Kuva Nora Albrecht

Kallen isovanhempien perintönä on tullut osa metsästä, jossa Kalle on yhtenä perikunnan osakkaana. Perikuntaan kuuluu neljä osakasta ja alueet yhdistetään tulevaisuudessa isompaan yhteismetsään, johon Kalle puolisoineen on tulossa pääosakkaaksi.

Osa Äijälän tilasta Kullaalla on aikoinaan liitetty Sippolaan. 1840-luvulla Sippola jaettiin kahden sisaruksen kesken ja myös Äijälän metsä jaettiin kahteen osaan. Raja kulkee nykyisin Pitkäselän poikki. Pohjoisosa järvestä kuuluu Kaartisen suvulle.

Maatilan sukupolvenvaihdos ei ole vielä toteutunut, joten yhteismetsähanke toteutuu ensi vuoden aikana. Yhtiömuotoa ei ole vielä täysin päätetty. Tarkoitus onkin konsultoida metsäammattilaista siitä, mikä olisi edukkain vaihtoehto tässä tapauksessa.

Pitkäselkä on kuin Lapin erämaajärvi. Rannoilla on kelopuita, suuria mäntyjä ja veteen kaatuneita puita. Järvet, joissa metsä on hakattu rantaan asti, ovat todella rujon näköisiä. Järven maisema miellyttää silmää, kun rannat jättää reilusti hakkaamatta. Ne uusiutuvat itsestäänkin. Toki ison tilin tekisi, jos männyt järven ympäriltä kaataisi, mutta samalla menettäisi ison osan järven viehätyksestä.

Metsä tuottaa puutavaran ja rahan lisäksi ruokaa; lihaa, marjoja ja sieniä sekä lämmitysenergiaa. Kallen perheen talo on täysin puulämmitteinen. Metsään liittyy myös hengen ja sielun asiat. Kotisohvalla painaa yleensä työasiat tai raha-asiat. Metsässä pääsee karkuun arjen kiireitä ja siellä voi olla aseen kanssa tai ilmankin, hyvän kaveriporukan kanssa.

Pitkäselkä toukokuussa 2018. Kuvat Nora Albrecht

Suomessa pitää luontoa suojella ja varjella, mutta myöskään metsätaloutta ei unohdettaisi vaan kehitettäisiin eteenpäin. Suomessa on jääty siihen, että puutavarasta tehdään joko sellua tai rakennustavaraa eli lautaa, paneeleita yms. Huonekalubisnestä voisi kehittää paljon, esimerkiksi Tanskan tai Ruotsin tasolle. Kun talousasioissa mennään eteenpäin, myös luontoarvot ovat tärkeässä asemassa, näitäkin voisi viedä ulkomaille. Porista Pitkäselälle ajaa noin puoli tuntia ja ollaan silti keskellä erämaata. Liikenteen melu ei kuulu järvelle, ainoastaan linnunlaulu. Hiljaisuutta voisi myydä ulkomaille esimerkiksi kiinalaisille ja japanilaisille. Luontoarvot ja talousarvot kehittäisivät yhdessä tai erikseen toisiaan eteenpäin niin että olisi kauniita maisemia, joita ihailla, mutta kuitenkin unohtamatta sitä realiteettia että rahaa pitää metsästä tehdä koneellisin puukorjuukeinoin. Moni asia on metsänomistajasta itsestään kiinni. Sippolat haluavat että metsä pysyy järven ympärillä kauniina.

Ei ole mikään pakko tehdä erillistä luonnonsuojelualuetta, jos luontoa pystytään omaehtoisesti suojelemaan. Sukupolvenvaihdoksissa on tietysti omat haasteensa. Kallen poikakin on kuitenkin niin innokas lintumies, että arvojen luulisi jatkuvan.

Kalle toivoisi verotukseen viisautta. Kun veroa kerätään tietyltä alalta, se olisi hyvä myös käyttää sen alan kehittämiseen. Henkilökohtaiseen suojeluun pitäisi myös rohkaista, ilman pakotteita. 

Suvun seuraava polvi on paras jatkamaan töitä, tällöin metsiin liittyy muukin side kuin raha. Isojen metsien ja maiden periminen aiheuttaa myös kateutta, mutta ihmiset eivät ymmärrä että mukana tulee myös suuri vastuu. Raha on kovan työn takana metsässä. Kalle ei pysty tekemään metsätöitä niin että saisi suurimman voiton, töitä on pakko teettää ulkopuolisella. Metsästä saatava raha tulisi myös sijoittaa metsään. Usein metsätaloudesta saatavat rahat sijoitetaan maatalouteen ja se on väärä suunta, koska se näivettää metsätalouden ja antaa väärän kuvan maataloudesta. Metsäinvestointien jälkeen jäävän voiton voisi sitten sijoittaa mihin haluaa. Kallella on isot odotukset siitä että MTK:n toiminta Satakunnan alueella paranee.

Kallen terveiset ovat että olisi hienoa, jos saisi maa- ja metsätalousministerin käymään metsällä Kallen ja yhteismetsäporukan kanssa. Voisi parantaa maailmaa, päättää retki erätulille ja puhua sensuroimattomasti kaikesta maan ja taivaan väliltä.

hanketyöntekijä Nora Albrecht