Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille toiminnassa mukana olleille!

Hankeseminaarin esitykset

Hanketyöntekijä Nora Albrecht
https://www.dropbox.com/s/hj795mcexbhamaj/Mets%C3%A4nomistajien%20luontoverkosto%20hankeseminaari%2023.11.2016.pdf?dl=0

Riikka Paloniemi Suomen ympäristökeskus https://www.dropbox.com/s/89fcwdcwbsqv3cg/Mets%C3%A4talous%20ja%20metsien%20suojelu%20maisematasolla.pdf?dl=0

Markus Nissisen MTK https://www.dropbox.com/s/h14g3ly106ot0za/Mets%C3%A4talouden%20kest%C3%A4vyys%20ja%20lis%C3%A4%C3%A4ntyv%C3%A4%20puun%20k%C3%A4ytt%C3%B6.pdf?dl=0

Jarmo Uimosen Metsäkeskus https://www.dropbox.com/s/hj795mcexbhamaj/Mets%C3%A4nomistajien%20luontoverkosto%20hankeseminaari%2023.11.2016.pdf?dl=0

-hanketyöntekijä Nora Albrecht

Haapoja ja hakamaata. Kulttuuriympäristöä, kosteikko ja monimuotoisuutta Pohjois-Savossa

Ari Kumpulainen omistaa metsää Pohjois-Savossa Kiuruvedellä. Alun perin Arin isovanhemmat ovat perustaneet niin sanotun asutustilan, jonka asuinrakennus valmistui 31.11.1957. Kumpulaisen vanhemmat ostivat tilan isovanhemmilta vuonna 1963 ja Ari syntyi tilalla vuonna 1965. Tilalla harjoitettiin maataloutta vuoteen 1995 asti, kunnes vanhemmat muuttivat kaupunkiin 1998. Tila oli autiona vuoteen 2010 asti, jolloin Ari osti sen perikunnalta. Omistukseen kuuluu neljä eri metsäpalstaa, joista on alueita tullut METSOn pysyvään suojeluun vuonna 2013.

Yhteydenpitoa ei METSOn suunnasta ole ollut sen jälkeen. Ari olisi halunnut tukkia vanhoja ojia mutta ei ole saanut asian tiimoilta vastausta. Hän on kuitenkin ollut sopimukseen ja maksettuun korvaukseen tyytyväinen. Yhteensä metsäomaisuus on 65ha, josta 22ha on suojeltu. Arille on selvästi hyvin tärkeää metsän monimuotoisuus, kuin myös metsässä toimiminen luonnonilmiöitä havainnoiden. Voisi siis sanoa, että Arilla on metsä jäänyt veriin.

METSO –suojelussa on kaksi aluetta, joista varsinaisella kotipalstalla on monimuotoisempia alueita, kuin toisella aikoinaan ojitetulla korvella. Tässä postauksessa esittelenkin vain tämän kotipalstan suojellun alueen.

Suojellut alueet ovat laaja-alaisia entisiä hakamaita/metsälaitumia, jotka ovat palautumassa lehdoiksi ja osin lehtomaiseksi kankaaksi. Nämä alueet ovat suurelta osin melko lehtipuustoisia ja niillä on paikoin vanhoja ja järeitäkin edellisen puusukupolven säästöpuuhaapoja ja raitoja. Alueella esiintyy runsaana valtakunnallisesti silmälläpidettävä samettikesijäkälä ja maanomistajan oman havainnon mukaan liito-orava. Kohteessa on paikoin runsaasti metsävirnaa, joka indikoi alueen rehevyyttä ja on lajille melko pohjoinen esiintymä. Alueesta n. 60 % täyttää METSO-ohjelman I- tai II-luokan valintakriteerit. Alueen karttalinkki: http://www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/kartta?zoomLevel=11&coord=482718.818_7074721.111&mapLayers=base_35+100+default,base_2+100+default,90+100+default,24+0+defaul&showMarker=true

Sikapuron kosteikko

Samaiselle kotitilan palstalle on perustettu hyvin suunniteltu kosteikkoalue. Sikapuron kosteikko on mallikosteikko, josta lisätietoja löytyy http://kosteikko.fi/mallikosteikot/pohjois-savo/sikapuro/ ja Facebook –ryhmä https://www.facebook.com/groups/1474708422766884/

Kosteikon tavoitteena on lisätä vesilintujen ja kahlaajien, sekä muun kosteikkoeliöstön elinympäristöä alueella, sekä kerätä yläpuoliselta valuma-alueelta tulevia kiintoaineita ja ravinteita. Lisäksi kosteikko lisää merkittävästi alueen virkistyskäyttöä ja monimuotoistaa maisemaa. Alueen karttalinkki: http://www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/kartta?zoomLevel=11&coord=482765.318_7075056.111&mapLayers=base_35+100+default,base_2+100+default,90+100+default,24+0+default&markers=2|5|ffde00|482758.318_7075068.111|Sikapuron%20kosteikko

Lähteenä on käytetty Ari Kumpulaisen kertomaa, Jari Julkusen tekemää METSO-arviota ja Sikapuron kosteikkosuunnitelmaa http://kosteikko.fi/wp-content/uploads/sites/2/2013/06/Sikapuro_kosteikkosuunnitelma.pdf

Hanketyöntekijä Nora Albrecht

Hankeseminaari 23.11.2016

Sukupuolittunut metsänomistajuus

Eräs nuori naispoliitikko antoi taannoin valtavirrasta poikkeavan näkemyksen metsätaloudesta. Ja sosiaalisessa mediassa alkoi myllytys. Argumentit keskittyivät lähinnä sukupuoleen, koulutukseen, hänen ikäänsä ja poliittiseen suuntautumiseen, ennemmin kuin itse uutisen sisältöön. Kommenteissa tietysti oletettiin automaattisesti, ettei kyseinen henkilö itse omista metsää. Eihän nuori kaupunkilaisnainen voi omistaa metsää, saati tietää asiasta jotain. Kyseinen uutinen on vain esimerkki, enkä lähde sen enempää avaamaan kenestä oli kyse ja minkä lehden uutinen oli. Mutta ihmisten(miesten) reagointi kuvasti kovin hyvin sitä, miten miehiseksi maailmaksi metsä koetaan yhä tänäkin päivänä.

Oheisessa tekstissä viittaan lähinnä Annukka Vainion ja Riikka Paloniemen tutkielmaan; Sukupuoli- ja luontokäsitykset suomalaisen metsänomistajuuden osana. Teksti löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.ays.fi/aluejaymparisto/pdf/aluejaymp_2009_2_s3-12.pdf

Tässä postauksessa on siis vain pintaraapaisu hyvin moninaisesta aiheesta, joka ehdottomasti vaatisi lisätutkimusta.

Joka viides suomalainen omistaa metsää. Suuri osa Suomen metsistä on yhteisomistuksessa, jossa pariskunta yhdessä omistaa metsää, tai yhtymätyyppisessä omistuksessa esimerkiksi suvun kesken. Metsää yksin omistavista reilu neljännes on naisia. (Paloniemi ja Vainio 2009; Karppinen et al. 2002). Yhtäältä metsänomistajat ikääntyvät, toisaalta heistä yhä useampi asuu kaupungissa ja on sukupuoleltaan nainen. (Paloniemi 2008). Metsä on kuitenkin perinteisesti mielletty hyvin maskuliiniseksi ympäristöksi, ja sitä se on osittain ollutkin. Naisten työ metsissä on jätetty lähes huomiotta, vaikka naiset ovat mukana metsätöissä olleetkin. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja yhä useampi nainen on kiinnostunut metsästä tai tekee töitä metsäasioiden parissa. Jos pariskunta omistaa metsää, automaattisesti oletetaan että mies hoitaa metsäasiat (kyllä, tähän samaan stereotypiaan olen itsekin kompastunut). Tulevaisuudessa toivon itsekin olevani metsänomistaja. Mutta perinteisistä normeista/oletuksista poiketen minä olen meidän perheessä se, jota metsäasiat enemmän kiinnostavat.

Linkin takaa löytyy karkea taulukko sukupuolten mukaan jakaantuneesta metsänomistajuudesta: http://frantic.s3.amazonaws.com/smy/2014/10/ff_graafi_suo_Metsanomistajien_sukupuoli_2010.pdf

Naisten metsänomistajuutta on tutkittu yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueella kansainvälisesti hyvin vähän ja Suomessa ei vielä lainkaan ( Lidestav 1998; Banerjee & Bell 2007; Paloniemi ja Vainio 2009). Maa- ja metsätalous liitetään usein maskuliinisuuteen. Sen vuoksi maa- ja metsätalous uusintavat itsestään selvinä pidettyjä sukupuolimerkityksiä ja sukupuolen liittämistä työhön. Koska metsätalous on hyvin maskuliinista aluetta, maskuliininen metsätalousidentiteetti ei rakennu suhteessa naisiin vaan suhteessa toisiin miehiin. Kun tällaisessa tilassa vain maskuliinisuus on läsnä, se näyttäytyy sukupuolineutraalina, tai näkymättömänä.( Brandth ja Haugen 2000a; Paloniemi ja Vainio 2009). Tätä kuvaa on vahvistettu kautta historian erilaisilla mielikuvilla korpisoturista ja tukkijätkästä.  

Suomessa naisilla ja miehillä on yhteiskunnallisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti erilaiset lähtökohdat ja asemat metsänomistajina. Vaikka perheen tyttärillä ja pojilla on Suomessa pitkään ollut yhtäläinen perimisoikeus maaomaisuuteen, tilan siirtyminen isältä pojalle on säilynyt vahvana kulttuurisena mallina, jota edelleen pääsääntöisesti noudatetaan (Silvasti 2001: 179; Paloniemi ja Vainio 2009). Metsänomistajuuden maskuliinisuus ei ole ainoastaan metsäalalla toimivien miesten toiminnan tulosta, vaan myös metsää omistavat naiset itse vahvistavat ja myötäilevät tätä sukupuolijakoa vähättelemällä omaa asemaansa metsänomistajina ja omistautumalla puolisoilleen( Reed 2004; Paloniemi ja Vainio 2009). Kysymys kuuluukin, vahvistammeko me naiset itse yhä vieläkin tätä käsitystä miesten metsästä?

Ekofeministinen filosofia tekee näkyväksi, miten luontosuhteet ja sukupuoliroolit ovat sosiaalisesti rakentuneita ja yhteenkietoutuneita. Ekofeministisen filosofian mukaan ihmiskeskeinen luontokäsitys, joka nostaa ihmisen luonnon yläpuolelle, sekä patriarkaalinen sukupuolijärjestelmä, joka nostaa miehen naisen yläpuolelle, vastaavat toisiaan monin tavoin (Ruether 1975; Warren 2000; Paloniemi ja Vainio 2009).

Nämä käsitykset heijastuvat myös oletuksiin miehistä ja naisista erilaisina metsän tilan käyttäjinä. Hyvin helposti ajatellaan, että mies hoitaa fyysisen raskaan metsätyön ja metsästää sekä tuo metsästä saadun rahallisen tulon. Nainen taas on ”pehmeämpi”, luontoa vaalivampi, sienestää ja marjastaa. Tälläiset käsitykset ovat vahvasti kulttuurisesti rakentuneita, ja niiden juuret ovat syvällä historiassa. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö näiden stereotypioiden olisi jo aika murtua.

Hanketyöntekijä Nora Albrecht

Oman metsänsä bongareita

Kun omistaja ylpeänä esittelee metsässään kasvavaa kampasammalta, korpialvejuurta tai hernesaraa, saa hyvän esimerkin siitä, kuinka monenlaista hyvinvointia metsä omistajalleen voi tuottaa. Naureskeleva asenne hippiäisistä ja aarnimäihiäisistä innostuvaa luonnonystävää kohtaan alkaa jäädä historiaan kun luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen on vähitellen tulossa myös metsätalouden huoleksi. Vieraiden mielissä taisi päällimmäisenä lillua ajatus: Olisikohan minun metsässäni mitään yhtä hienoa?

Vieraat olivat Metsänomistajien Luontoverkoston väkeä. Kutsujat, Ilona ja Esa Hankonen, ovat eurajokelaisia metsänomistajia, joiden luona retkeilimme syyspäivän tasauksen aikaan. Esa on luontokartoittaja, mikä on osaselitys sille, että me puusilmäisemmätkin saimme tuntuman metsän luonnonihmeisiin. Toinen selitys tulee metsän luonnonoloista. Pohjoisen Eurajoen metsämantereen kallioperä on oliviinidiabaasia, ja sen ansiosta alueen kuivimmatkin kummut ovat lehtomaisia ja kosteat notkot reheviä, luonnontilaisina monilajisia ruohokorpia. Toisella retkikohteellamme Tarvolan puolessa maaperä ja kallioperä ovat karumpia ja lajisto niukempaa.

Väkeä oli mukavat 30, suurin määrä Luontoverkostohankkeessa toistaiseksi. Kauniin sään ja luonnon erikoisuuksien ihailun ohella kävimme reipasta keskustelua metsätaloudenharjoituksesta ja siitä, mitä eri paikoissa on tehty väärin tai oikein ja mistä tekemisistä olisi vallan pitänyt luopua. Pohdimme puulajivalintaa kuivalla lehtomäellä, johon neljäkymmentä vuotta sitten oli istutettu mäntyä ja melko tuoretta metsäsuunnitelman suositusta avohakata, mätästää ja viljellä lähdevaikutteinen rehevä korpi. Vanhat lapio-ojat eivät luonnontilaa kovasti olleet järkyttäneet.

Diabaasimänniköllä ja Tarvolan puolen kuusikossa tehtyjen äskettäisten hakkuiden tarkoituksena on kehittää kummassakin metsää erirakenteiseksi ja vähitellen jatkuvan kasvatuksen periaatteilla hoidettavaksi. Leimikot oli suunnitellut Jussi Saarinen Arvometsä Oy:stä. Yritys markkinoi jatkuvan kasvatuksen metsänhoitopalveluita. Enimmäkseen urakat kohdentuvat tasarakenteisiin metsiin, joista harsitaan isoimpia puita, uutta tukkisatoa kasvattaen, luontaista taimettumista edistäen ja jo itänyttä, varjossa juronutta nuorennosta vapauttaen. 

Jussi osallistui myös retkelle ja perusteli eri kohteilla leimaustensa taloudellista pohjaa. Kuulijoiden joukossa oli metsäosaamista jos luonnontuntemustakin, omia metsiään pitkään hoitaneita, metsäneuvonnan ammateissa toimineita ja edelleen toimivia. Suurta kinaa jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen oppien välille ei juuri syntynyt. Jatkuvaa kasvatusta markkinoidaan metsäluonnon kannalta parempana, mutta koko suomalaisen metsäluonnon pelastus se ei ole. Huomasi kyllä, että Hankoset olivat osallistuneet leimikoiden suunnitteluun ja sanoneet lopullisen sanan siihen mitä tehdään.

Tiukin vääntö koettiin lähteisessä ruohokorvessa, metsälaki- ja ympäristötukikohteella, Rikkoiko metsäsuunnitelman tekijä lakia kymmenen vuotta sitten kun suositteli korpikuviolle uudistushakkuuta? Kuinka hyvin luontoarvot säilyvät nykyisessä suunnittelussa ja metsätaloudessa, kun suositukset mietitään enenevästi kaukokartoitustiedon perusteella? Olemmeko me taas kerran se sukupolvi, joka ensimmäisenä osaa käyttää metsiemme uusiutuvaa luonnonvaraa kestävästi?

Keskusteltiin myös sertifioinnista. FSC:n luontoperiaatteet todettiin kyllä hyviksi mutta vieroksuttiin ulkopuolista ohjausta ja maksuja, joita sertifioitumisesta seuraa.

Jos omistaja pannaan asemoimaan oman metsänomistuksensa tavoitteisto suojelun ja maksimaalisen taloudellisen hyödyntämisen välille, tökkää moni sormensa jonnekin puoleen väliin; Hankosille on metsä tärkeä tulonlähde. Hakkuita tulee jatkossakin, sellaisia, joista taloushyöty saadaan luontoa mahdollisimman vähän heikentäen. Töiden suunnittelua helpottaa tiloilta vuosien mittaan saatu ja jatkuvasti ylläpidettävä luontotieto.

Perhemetsät muodostavat ison osan kansantalouden raaka-aineperustaa. Perhemetsien moninaisuudesta on mahdollista hakea ja löytää osavastaus myös metsäluonnon suojelun ongelmaan varsinkin nyt, kun tiukan suojelun prosenttiosuutta kasvattavan luonnonsuojelun rahoitusta on vähennetty.

Raimo Hakila, 25.9.2016

Metsä pysyvään suojeluun isän ja äidin muistolle

Eräs aiemmin elokuussa tekemäni kenttäkäynti suuntautui Rauman Sorkkaan ja Karkun tilan suojelualueelle. Kävimme ensin lyhyen alustuksen metsän omistajan, Timo Karkun kanssa. Hän ei valitettavasti päässyt mukaani metsään, mutta tein kierroksen märästä säästä huolimatta koirani Nero kaverina.

Pieni kosteikko

Suojeltu metsä on vähän yli kymmenen hehtaarin laajuinen. METSOn pysyvään suojeluun ala on otettu tämän vuoden alussa. Tätä ennen alasta oli kuutisen hehtaaria kymmenen vuoden suojelussa. Vaikka puusto ei ole kovin vanhaa, eikä lahopuutakaan vielä ole suuria määriä, alueen luonto on suhteellisen monimuotoinen ja näinkin pieneltä alalta löytyi useita erilaisia metsätyyppejä. Oli kuivaa ja tuoretta kangasta, sekä lehtomaista aluetta, jossa kasvaa talvikkia, kevätlinnunhernettä, näsiää, paatsamaa ja lehtokuusamaa. Suojellulla alueella on myös pieni kosteikko. Vuosisatojen maankäyttö näkyy vielä alueella kiukaanraunioina ja tienpohjina. Alueella on ollut kaksi torppaa ja sen läpi on kulkenut vanha talvitie. Koneellista metsänhoitoa ei tässä metsässä ole koskaan harjoitettu.

Mäntykangas

Lehtokuusama

Vanhaa tienpohjaa ja rehevää, lehtomaista kasvillisuutta

Karkun tilaa on asuttu ainakin 1700-luvulta lähtien, jolloin tilalla on vaikuttanut karoliini Antti Karkku. Karkun tilan lisäksi Sorkan puolen manttaalin tiloja ovat olleet Kylänpää, Nissilä, Arvila, Prami ja Juso. Karkun perintötilaan on kuulunut satoja hehtaareja, mutta alaa on sittemmin vuosisatojen saatossa lohkottu ja myyty. Karkun Timon elämä vei muualle, mutta metsä säilyi omistuksessa. 82-vuotias kaupallisten aineiden lehtori Timo on elämänsä aikana kokenut monenlaista, myös menetykset, sota-ajan ja puutteen. Metsästä on saatu huonoina aikoina taloudellista turvaa puuta myymällä. Timokin muistaa nähneensä valokuvan noin vuodelta 1900, jolloin nykyinen suojelualue on ollut kokonaan paljaaksi hakattu. Sataman läheisyys on myös vaikuttanut siihen, että puutavaraa on tarvittu paljon, ja huonojen kulkuyhteyksien aikaan rakennuspuuta on helpoiten hankittu läheltä. Erityisen arvokkaita olivat pitkät mastopuut. Timokin on kouluaikoinaan työskennellyt satamassa ja monet kesälomat Hollminhg Oy.n telakalla.

Metsä on tarjonnut pienelle pojalle myös seikkailua, jännitystä ja pakoa todellisuudesta. Jokainen kivi ja kivenkolo ovat tulleet tutuiksi, samoin kuin metsän eläimistö. Timo tunteekin metsän kuin omat taskunsa. Aikaa on myöhemminkin tullut vietettyä paljon metsässä metsätöitä tehden sekä metsästäen.

Timo kokee tehneensä hyvän työn suojeltuaan metsän. Hän sanoo suojelleensa sen isänsä ja äitinsä muistoksi ja ajattelee että he arvostaisivat sitä.

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Ihminen ei näe metsää puilta

Sanonta osoittautui oikeaksi hyvin konkreettisesti, kun minulle esiteltiin taannoin erään kylän suurin mänty. Minä tietysti heti innoissani äimistelin puun kokoa, kilpikaarnaa, tikan koloja, latvan käkkyräistä latvaa ja palokoroja. Siinä vasta jälkeenpäin oli puhetta, miten ihmiset eivät huomaa sitä ympäristöä puun ympärillä. On ojitusta, hakkuuaukkoa ja revittyä, riivittyä maata. Näin kävi siis minullekin, olin niin puun lumoissa, että unohdin katsoa ympärilleni.

On tietysti hieno asia, että metsänomistaja on jättänyt puun pystyyn ja laittanut opastustaulunkin puulle. Mutta että tämä puuvanhus seisoo yksinäisenä revityn maan keskellä, se on surullista, eikä tunnu oikealta. Vanhoja puita on tietysti pidetty pyhinä, ja niitä on sitten säilytetty pihapiirissä tilan suojelijana, vaikka muu ympäristö ympärillä muuttuisikin. Samanlainen mänty seisoo myös isäni metsässä.

Toinen esimerkki yksinäisestä puuvanhuksesta on Paavolan Tammi Lohjalla.  Valtava tammi seisoo yksin keskellä kuusipeltoa, siis ihan rehellistä, siisteihin riveihin istutettua kuusimerta. Metsien kätkemä  –sarjan yhdessä jaksossa käytiin Paavolan tammella, mutta kyseisessä jaksossa ei tietenkään huomioitu muuta ympäristöä. Vaikka sarja onkin ihan viihteellinen, se jää silti kovin pintapuoliseksi ja romanttiseksi. Kyseinen jakso on katsottavissa linkin takana. http://areena.yle.fi/1-2883127

Ihmisellä on muutenkin tapana kiinnittää huomionsa vain tiettyihin asioihin tai ennalta osoitettuihin yksityiskohtiin. Tätähän käytetään onnistuneesti hyödyksi markkinoinnissa ja nyt kun puhutaan metsästä, niin myös metsänhoitoon liittyvien julkaisujen mainonnassa. Kansikuvassa saattaa keikistellä nätti tyttö keskellä romanttista suomalaista koivikkoa, mitä tällainen mainonta kertoo metsänhoidosta? Ei yhtään mitään.

Mikä siis on kirjoitukseni pointti? Se on ehkä se, että yksittäiset museaaliset luonnonmuistomerkit tai pienet suojellut metsälaikut eivät riitä pitämään yllä monimuotoista metsää tai pysäyttämään sukupuuttoaaltoa. Me tiedämme vielä kovin vähän puiden sielunelämästä, vaikka todennäköisesti sellainen on.  Meidän ymmärrys ei vain vielä riitä sen asian käsittämiseen.

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Jatkuva vaiko jaksollinen kasvatus?

Jatkuva kasvatus ja metsänhoidollinen harsinta ovat nimiä metsänhoitotavalle, jossa erillisiä käsittelykuvioita ei ole, vaan koko metsä on hakkuutyömaana 15-20 vuoden kierrolla. Isoimmat puut poistetaan. Maanmuokkausta, metsänistutusta ja taimikonhoitoa tarvitaan vain poikkeustapauksissa.

Jaksollinen metsänkasvatus (metsikkökasvatus) on vallitseva tapa. Siinä palsta jaetaan metsikkökuvioihin, joista kukin päätehakataan ajallaan. Uuden metsikön aikaansaamiseksi pitää hakkuuala yleensä muokata, istuttaa puuntaimet ja huolehtia niiden ja kasvatettavaksi kelpaavien luonnontaimien hyvästä lapsuudesta ja nuoruudesta. Ennen seuraavaa päätehakkuuta käydään harvennuksella 2-3 kertaa.

Tosimaailmassa metsälliset ratkaisut vaihtelevat riippuen omistajasta, luonnonoloista tai markkinoista. Joskus iskee myrsky, joskus firmat eivät puuta osta tai tarjottu hinta ei kelpaa. Ammattinsa osaavat metsäneuvojat ja urakoitsijat saattavat tietää, kumman mallin mukaan työmaa tulee käsitellä, mutta omassa metsässä työskennellään kokemuksen ja harkinnan ohjaamana, tarpeiden ja mahdollisuuksien välimaastossa. Harkinnanvaraa on, koska omistajaa ei enää vähäisestä vääräoppisuudesta viedä käräjille.

Omista metsistäni löytyy selkeitä, eri kehitysvaiheessa olevia tasaikäisiä metsikkökuvioita. Olen taimikonhoidot ja hoitohakkuut tehnyt suunnilleen vallitsevien metsänhoitosuositusten mukaan mutta en aina ajallaan. Yhden puulajin metsiä vierastan. Rehevämmillä mailla lepät, haavat ja raidat saavat kasvaa jos ovat kasvaakseen ja yksittäin myös karuilla männyn mailla. Jos valtapuiden alla kilvoittelee pienempi puusto elintilasta, tehdään hoitohakkuut niin vähin ennakkoraivauksin kuin mahdollista, jäävää nuorennosta varoen ja luontaista taimettumista edistäen. Maanmuokkausta vieroo varmaan jokainen, joka on rämpinyt uudistusalan nimeä kantavan maitohorsman, kantojen ja ojien murrokossa.

Harjoitanko siis jatkuvaa vaiko metsikkökasvatusta? Jatkuvan kasvatuksen oppi voidaan ymmärtääkseni tiivistää näin: ”Tee koneurat uuteen paikkaan, niin, että moton puomi yltää metsän joka nurkkaan. Poimi huonot puut ja isoimpia pohjapinta-alaan 8-10 m²/ha. Toista sama 15-20 vuoden kuluttua.”

Jos kisa käydään pelkän taloudellisen tuottavuuden kriteerein, päädytään jatkuvassakin kasvatuksessa ahnehtimaan metsästä tuottoa sen muut merkitykset unohtaen. Metsikkökasvatuksen karmeimmat luontovauriot ovat näkyvissä ja ansaitsemansa kritiikin kohteina. Ei ole vielä tiedossa, millaisia lauseita jatkuvasta kasvatuksesta kirjoitetaan silloin, kun ensimmäisiin koneenjälkiin kasvaneet puut hakataan.

Jatkuva kasvatus varmaankin yleistyy, ei välttämättä pelkkää erinomaisuuttaan. Valtion tukia ei tarvita, mistä veronmaksajat tykkäävät. Malli lupaa tuottoja ilman uudistamis- ja alkuhoitokustannuksia, mistä moni metsänomistaja tykkää.

Omassa metsänhoidossani linjana taitaa olla, etten täysin hyödynnä sitä tuottoa tai kuutiomäärää, minkä metsäni niin tai näin talousoptimaalisesti hoidettuna antaisi. Jos talousmetsän parasta tuottoa merkitään sadalla ja suojelualueen nollalla, asettuu minulle riittävä jonnekin viiteenkymmeneen. Pitää jättää jotain luonnolle. Lakikirja ja sertifiointi määrittävät perustason, mutta siitä voi metsänomistaja jatkaa omalla tyylillään. Jatkuvan ja jaksollisen väliin tulee pelivaraa niin paljon, ettei ole pakko leimautua kumpaakaan.

Raimo Hakila 21.8.2016

Koskensalon mailla ja uhrilähteen lumoissa

Säätiedot lupasivat epävakaata päivää ja ukkosta Jämijärvelle, joten vähän jännittyneenä odotin metsäretkipäivää Kauko ja Sirkka Koskensalon maille ja metsään. Herätti myös epäilyksiä, kuinka moni viitsii lähteä metsään tällaisena päivänä. Yllätys oli positiivinen, kun Koskensalojen pihaan kaarsi useampikin auto. Virkamiehistä paikalle saapui Metsäkeskukselta Jarmo Uimonen, ELY –keskukselta Iiro Ikonen, Jämijärven kunnanjohtaja Kirsi Virtanen sekä Jämijärven kunnan maaseutusihteeri Tuomo Leikkola. Heidän lisäkseen paikalle saapui monia muita asiasta kiinnostuneita. Myös vähän nuorempia retkeläisiä, joista pienin oli vasta puolivuotias. Saimme siis kasaan oikein mukavan kokoisen porukan erilaisia ihmisiä. 

Sirkka ja Kauko tarjosivat heti tilaisuuden alkuun kahvit ja kastettavat. Tunnelmaa rentoutti myös komea harmonikka –esitys ja sukulaistyttöjen hieno voimisteluesitys. Tästä olikin sitten hyvä jatkaa matkaa itse asiaan, eli metsään. Heti metsään astuttua löytyi kanttarelleja ja kehnäsieniä. Puolukkaa tulee paljon ja mustikatkin ovat vielä hyviä. Löysipä yksi retkeläinen metson pyrstösulan. 

Koskensalojen  laaja suku on asunut pitkään Jämijärvellä. Luonnon arvostus ja kunnioitus on selkeästi läsnä heidän elämässään. Metsä on paljon muutakin, kuin tuotannon lähde. Kaukolle erityisen tärkeää on metsästys ja tätä kautta myös riistaeläinten elinympäristön vaaliminen.

Kauko on ollut mukana METSO:n luonnonarvokauppa kokeilussa. MAAEMO –hankkeen aikana hän on entisöinyt 80-luvulla ojitettua lähteikköä. Alue on kunnostettu 2009 Koppelo ry:n puheenjohtajan Reijo Rimpelän avustuksella. Jo nyt näki tuloksia siitä, miten luontoarvot ovat alueella kehittyneet. Metsäkanalinnut viihtyvät alueella ja lähteiköt tarjoavat sorkkaeläimille juomapaikkoja. Sammakot ja selkärangattomat viihtyvät puhtaissa vesissä. Toki luonnontilan palautuminen on vasta aluillaan ja ottaa vielä oman aikansa, että alue palautuu täysin. Kaikkineen Kauko omistaa 125 hehtaaria maata, josta 20 hehtaaria on suojeltu. Hän harjoittaa myös jonkin verran metsätaloutta ja kalliomurske -toimintaa.

Entisöidyn lähteen partaalla

Umpeen laitettua ojaa

Suojeltu metsä

Lähteiköltä siirryimme metsälain 10:n pykälän mukaan suojellulle norolle. Norossa virtaava vesi oli kristallinkirkasta ja katosi välillä maan sisään. 

Osa retkeilijöistä jatkoi matkaansa, mutta loput jatkoivat matkaa Koivistonharjun leirikoululaavulle, jossa paistettiin makkarat. Grilliin päätyi paikallisen RahtiPalvin herkullista makkaraa ja kyytipojaksi saman firman sinappia. Sää oli vielä tässä vaiheessa selkeä, mutta hiostava. Ukkonen teki selvästi tuloaan.

Ehdimme ennen makkaroiden paistamista käymään Koivistonvadissa, joka on jääkauden aikainen suppa. Supat ovat syntyneet jääkauden aikana, kun sorakerrosten alle on jäänyt jääkimpale, joka sittemmin on sulanut ja jättänyt syvän kuopan jälkeensä. Pohjalla tunsi itsensä hyvin pieneksi ja pois pääsyyn vaadittiin ihan mukavasti lihasvoimia. Supan erityispiirteisiin kuuluu myös ainutlaatuinen kasvisvillisuus, joka johtuu osittain supan mikroilmastosta.

Lopuksi kävimme vielä Uhrilähteellä ja Myllypuronlähteellä, jotka ovat ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja, jos Jämijärvellä liikkuu. Myllypuronlähde on saanut nimensä siitä, että lähteestä laskevan puron partaalla on joskus ollut mylly. Uhrilähteeseen tuli itsekin uhrattua 20 senttiä ja pestyä kädet ja kasvot pyhällä vedellä. Samalla tuli esitettyä salaisia toiveita... Lähteensilmät ovat nielleet sisuksiinsa lukuisia uhrilahjoja muinaisilta ajoilta saakka. Voi vain kuvitella kuinka merkittävä paikka tämä on ollut entisajan ihmisille, ja on sitä yhä vieläkin. Nykyisin lähdealue on Metsähallituksen omistuksessa, mutta kiitos Narvin suvun, se on säilynyt meidän päiviin asti. 

Uhrilähde

Myllypuronlähde

Tässä vaiheessa ukkosen kumu oli tullut lähemmäs ja tuulenpuuska ilmoitteli, että kohta saadaan vettä niskaan. Niinpä oli parasta päättää päivä tähän. 

Saimme paikalle erilaisia ihmisiä joiden kesken virisi hyvää keskustelua niin metsästä, kuin metsän sivustakin. Toivottavasti saamme jatkossakin aikaiseksi näin hyviä retkiä ja lisää saman henkisiä ihmisiä verkostoon mukaan. Sydämelliset kiitokset vielä Koskensaloille. Tällaisia ihmisiä tarvitaan!

hanketyöntekijä Nora Albrecht

12(13) sukupolvea Kaupin tilalla

Ajelin nostalgisissa tunnelmissa Kodisjoelle, jossa olen aikoinani ajanut jäätelöautoa. Matkani johti Koppelo ry:n pitkäaikaisen jäsenen, Tuomo ja Anne Kaupin tilalle. Heidän sukunsa on asunut alueella ainakin 1600 –luvulta lähtien. Suvun historiasta kertoo vielä pystyssä seisova komea rivi, jonka vanha osa(savupirtti) on rakennettu 1700 –luvulla. Pihapiiristä löytyi myös sellainen muinainen hienous, kuin kuppikivi. Paikka on ollut ihanteellinen asuinsija jo hyvin kauan. Vuoden vaihteessa tila ja sen hoito siirtyy Tuomon ja Annen pojalle. On hieno asia, että paikalla on tällainen vanhan suvun jatkumo.

Kaikkineen Kaupit omistavat 180ha metsää. He harjoittavat metsätaloutta ja ovat osallisena hakelämmityslaitoksessa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois pehmeitäkään arvoja, eli metsän suojelua. Tällä kertaa kävimme vain METSO –ohjelmassa mukana olevilla/olleilla palstoilla.

Ensimmäinen (noin 7ha) palsta kasvaa vanhaa kuusikkoa. Metsässä oli hyvä kulkea ja helppo hengittää, kuten usein vanhoissa metsissä on. Osa kyseisestä metsästä on ollut METSOn kymmenen vuoden suojelussa, mutta sitä ei ole enää jatkettu. Alueeseen on myös liittynyt kapea kaistale, jota on käytetty karjan kulkureittinä. Pieni osa (vajaa 2ha) tämän palstan metsästä on 30 vuoden suojelussa. Tämä sopimus  jatkuu yhä.

vanhaa kuusikkoa

Peppi -koira ja taustalla laavu

Silojoki

Tuomo aikoo pitää metsän entisellään, ja toivoo sitä myös pojaltaan. Silojoen vierestä oli juuri ennen Tapaninpäivän myrskyä kaadettu metsää ja se olikin tehnyt rajan tuntumasta kulkemiskelvottoman. Tuomo on kuljettanut metsässä vieraita ulkomailta asti, ja metsä onkin ollut hyvin eksoottinen kokemus. Silojoen varrelle on rakennettu pieni laavu ja nuotiopaikka, mutta ne olivat jo korjauksen tarpeessa. Tähän hommaan Tuomolla on hirret valmiina.

Ensimmäisen kohteen jälkeen menimme suojellulle kallioalueella. Tämä on hyvin karua kangasta jossa kasvaa mäntyä, jäkälää ja puolukkaa. Kalliolla on myös vanha rajapyykki, joka osoittaa valtionmaiden ja Kauppien rajan. Raja on rakennettu uusjaossa 1700-luvulla. Alunperin Kauppien tilaan on kuulunut 500ha.

Tuomo on jättänyt kallion ja suojellun järven väliin vihervyöhykkeen jota hirvet käyttävät ahkerasti. Lampi olikin erityisen hieno kohde ja mukana 30 vuoden suojelussa. Tunnelma oli kuin satukirjassa, tyyni järvenselkä täynnä lumpeita ja lumpeen kukkia. Kolme laulujoutsenta uiskenteli kauempana. Onpa järven rannalla keitetty pontikkaakin aikoinaan…

Karua kallion lakea

Viherväyläksi jätetty riistan kulkureitti

Lähes täydellisen pyöreä Iso Ahojärvi

Uusjaon rajapyykki

Lopuksi kävimme suolla ja suosaarekkeella. Hillaa oli harvakseltaan, mutta mustikkaa senkin edestä. Kangas- kelta- ja viinihaperoita puski sieltä täältä. Tällä alueella sijaitsee toinen uusjaon aikainen massiivinen rajapyykki, josta oli vielä selvästi luettavissa vuosiluku.

Takaisin tilalle tullessa kävimme kurkkaamassa Tuomon ja Annen lampaita, kuppikiveä ja vanhaa päärakennusta. Talon tunnelma olikin kuin aikamatka menneeseen.

Kuppikivi

Vanhan päärakennuksen komea lasikuisti

Vanhin osa, eli savupirtin puoli.

Sukupolven vaihdos tulee tietysti asettamaan haasteita metsien käytölle ja tulevaisuudelle, mutta usein luontoarvostus kuitenkin periytyy sukupolvelta toiselle. Tuomo ja Anne ovat myös tässä suhteessa luottavainen poikansa suhteen.

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Isäni metsä

Se on ollut 90-luvun puoliväliä, kun isäni osti pakkohuutokaupatun 25ha Hirvinevan metsätilan Siikaisten Leväsjoelta.  Tilan hienouksia on  pihapiirin vanha, ainakin 300-vuotias mänty, vanha kuusikko ja hakamaa, jonka poikki kulkee vanhan kärrypolun ura. Tilalla on myös lähteestä ruopattu lampi, joka lähteen tuhoamisesta huolimatta, tarjoaa elinympäristön vesiliskoille, sammakoille, vesilinnuille ja monille muille. 

Nimensä mukaisesti Hirvineva on hirvien suosiossa. Alueelle laitetussa riistakamerassa on jatkuvasti hirvien ja muiden sorkkaeläinten kuvia. Tilan alapuolella on ollut suo, joka on jo varhain kuivattu pelloksi. Isäni istutti alueelle kuusta, mutta luonnolla on tapana korjata se, mitä ihminen on suurella työllä joskus tehnyt. Nyt suurin osa vanhoista pelloista on Euroopan majavien patoamia ja veden vallassa. Niin, että se niistä kuusen taimista. Isäni ei ole majavista hirmuisen innostunut, mutta minä kyllä sympatiseeraan luonnon omia rakennusinsinöörejä.

Tilalla on pitkä historia. Äitini oli innokas historian ja sukututkimuksen harrastaja, ja niinpä Hirvinevan historiaakin on jonkin verran tutkittu. Ajassa päästään dokumenttien perusteella aina 1700-luvulle asti. Syrjässä olevalla tilalla on elänyt useampi sukupolvi ja historiaan mahtuu erilaisia ihmiskohtaloita. Tilalla on koettu nälkävuodet ja sodat. Tänä päivänä tuntuu uskomattomalta, että siellä on selvitty. Menneestä elämästä ei kerro enää muu kuin vanha riihi ja navetan perustusten päälle rakennettu eräkämppä saunoineen ja ulkokeittiöineen. Päärakennuksenkin perustukset löytyy kun oikein osaa etsiä. Luonto peittää nopeasti vanhat rauniot. Löytyy alueelta silti vielä myös vanha kivivuorattu kaivo ja maakellarin jäänteet.

Kuva Nora Albrecht, eräkämppä ja taustalla vanha mänty.

Mitä paikka merkitsee minulle? 

Rauhaa ja hiljaisuutta; Siikaisten erämaat taitavat olla vielä yksiä Satakunnan hiljaisempia paikkoja.

Marjoja ja sieniä; Vanhoista koneellisesti muokkaamattomista metsistä löytyy vielä hyvin mustikkaa, mustatorvisieniä, suppilovahveroita ja kanttarelleja. 

Seikkailua; erityisesti lapsena koko alue oli yhtä seikkailua. Sisiliskojen etsintää, käärmeiden bongausta ja muiden mönkijäisten bongausta. Ja mielikuvitusleikkejä. Kyllä sen sisäisen lapsen löytää silti vieläkin. 

Alueella on myös jotain mystistä, aavistuksia ja kuiskauksia menneestä elämästä. Iloista ja suruista. Kamppailusta erämaan keskellä.

Meidän omistusaikanamme alueella ei ole tehty isompia metsätöitä, pieniä omatarveharvennuksia lukuunottamatta. Joku metsäammattilainen varmasti pyörittäisi päätään, jos kävisi alueella. Jotain siellä olisi tarkoitus tehdäkin, mutta vielä on kysymys, että mitä? Ei ainakaan avohakkuuta, se on selvä isälleni sekä meille siskoille. Majavien kohdalla pitäisi myös saada joku ratkaisu aikaan. Itse olen ehdottanut alueen muuttamista hallituksi kosteikoksi. Sen vaikutuksia naapureihin pitäisi tietysti tutkia paremmin. Ja joka tapauksessa iso hanke se olisi. 

Isäni lähtikin tähän Metsänomistajien luontoverkosto -hankkeeseen mielellään mukaan, jotta saisi enemmän tietoa. Ja se onkin yksi tärkeimmistä tavoitteista tässä hankkeessa. Tarjoamme neuvoja, silloin kun niitä pyydetään. Yritetään löytää erilaisia monimuotoisuutta turvaavia ratkaisuja. 

hanketyöntekijä Nora Albrecht

Metsäretki Jämijärvelle

Hillaa, mustikkaa, kantarelleja

Jos kestää auringonpaahdetta, paarmoja ja hyttysiä, sopii nyt suunnata hilla-apajille. Joku poimii lakkaa, suomuurainta tai valokkia. Lapin kansa puhuu hillasta, ja sana taitaa levitä koko Suomeen.  Hillaa löytää etelästäkin, kevään säistä riippuen avosoilta, puustoisilta rämeiltä tai aikoinaan ojitetuilta, mutta huonosti metsää kasvavilta turvemailta. Tämänkesäiset muutamat hillakilot poimin ojitettuja suosarkoja seuraillen aukkoisen männikön valopaikoilta. Askeleita tuli yhtä marjaa kohti sen verran, ettei hommasta ole kaupalliseksi menestykseksi.

Metsien sieni- ja marjasatoa mittaillaan, ja silloin tällöin tiedetään kertoa, kuinka keruutuotteiden arvo verrattomasti ylittää metsän puuntuoton arvon. Suomesta varmaan löytyy hehtaareita, joilta kerääjän tili ylittää omistajalle tulevan metsätilin. Hilla ja karpalo pärjäävät parhaiten, koska kasvavat metsänkasvatuksellisesti huonommilla mailla kuin mustikka, puolukka ja suppilovahvero. Marjoja ja sieniä vaiko tukkia ja kuitua --- vaiko kenties molempia?

Joko-tai -ajatteluun meitä houkuttelee luontoaktivisti, jonka mielestä metsästä ei passaa ottaa puuta ollenkaan, ja metsänhoidon neuvoja, joka ei näe metsää tukki- kuitu- ja energiapuulta.  Puolukka, mustikka ja suppilovahvero sopivat mainiosti kasvamaan kuvioilla, joilta saa säännöllisesti myös hakkuutuloa. Joko-tai -metsänhoitoon tarvitsee lisätä vain hiukan sekä-että -ratkaisuja.

Oma mustikkapaikkamme on jo muutaman vuoden ollut hakkuuaukea, muokkaamaton ja viljelemätön, tonttimaata kun on. Se pukkaa joka vuosi runsaasti mustikkaa samalla kun luontaiset puuntaimet pikku hiljaa alkavat nousta. Innokkaimpia pitää ajoittain poistaa parhaiden mustikkakloonien päältä.

Kuva Raimo Hakila

Metsälliselle sekä-että -ajattelulle esteenä ikävä kyllä on, että keruutuotteista hyödyn saa jokamies tai -nainen, puunmyynneistä omistaja. Metsänomistaja ei välttämättä kerää itse marjoja ja sieniä omalta maaltaan eikä siksi välitä tai huomaa vaatia marjamättäiden säilyttämistä varsinkaan, jos puusilmäiset metsäkumppanit eivät niitä noteeraa. 

Superfood-innostus näyttää torjuvan tehokkaasti marjojen- ja sientenpoiminnan mummoutumista. Nuorta väkeä kulkee taajamienliepeiden metsissä koiralenkillä ja geokätköillä mutta myös marja- ja sieniretkillä. Retkeily- ja luontojärjestöjen opastamat keruuretket ovat kysyttyjä.

Kunta ja seurakunta, joka haluaa edistää väkensä hyvinvointia muutoinkin kuin puunmyynnistä saatujen rahojen kautta, vaatii metsissään toimivilta ammattilaisilta marjamaiden säilyttämistä ja koko metsänhoidon linjaamista monipuolista marja- ja sienisatoa kasvattavaan suuntaan. Jos puunmyynneistä saatu tili vaikka pieneneekin, saa maisemasta, marjoista, sienistä ja liikunnasta paljon enemmän sellaista arvonlisää, joka ei näy kunnan tilinpidon rahariveillä mutta näkyypä kuntalaisten pakastimissa ja terveenä ja iloisena elämänmeininkinä.

hankeavustaja Raimo Hakila

Asiaa metsästä, metsäsuhteesta, tuhlailusta ja vähän muustakin.

Metsäsuhde…

Suomalainen voi elää elämäänsä vallan mainiosti ilman minkäänlaista kosketusta metsään. Siitäkin huolimatta, että metsäluonto on suhteellisen lähellä suurempiakin kaupunkeja. Tämä on jollain tapaa hyvin huolestuttavaa. Miten voi kunnioittaa tai olla huolissaan sellaisista asioista, jotka eivät ole lähellä omaa elämää?  Muutos metsä- ja luontosuhteessa on tapahtunut ihan muutamassa sukupolvessa. Erkaantumista on tapahtunut kahdella tavalla, joko halutaan inhimillistää luonto ja haluttaisiin suojella hyttysetkin. Toisaalta on myös hälläväliä asenne, ja ihmiset, joita ei pätkääkään kiinnosta miten luonto voi. Tästä huolimatta on tapahtunut myös jonkinlaista uutta heräämistä suomalaiseen mytologiaan ja luonnonuskoon, johon metsä vahvasti liittyy. Suomalaista muinaisuskoa käsitellään esimerkiksi dokumenttielokuva Ukonvaajassa http://www.helomedia.fi/ukonvaaja/ tai  Ylellä esitettävässä sarjassa urbaaneista luontoretkeilijöistä. Metsien kätkemä http://areena.yle.fi/1-2883126

Kantokääpä, joka pölläytteli itiöpilviä. Kuva Nora Albrecht

Pieni lippaluola. Kuva Nora Albrecht

Huolestuttavaa on myös se, miten moni ihminen jollain tapaa pelkää metsää ja sen eläimiä. Ihminen pelkää sitä, mitä ei tunne tai hallitse. Henkilökohtaisesti metsä on lapsesta asti ollut rauhoittumisen ja seikkailun paikka. Ei voi kuitenkaan olettaa, että kaikki vanhemmat veisivät lapsiaan metsään, ja opettaisivat asioita metsäluonnosta. Miten siis tulevien sukupolvien metsäsuhde kehittyy? Onneksi varhaiskasvatuksen ja koulun opetusohjelmiin kuuluu metsässä ja luonnossa retkeilyä.

Tyttären kanssa metsäretkellä. Kuva Nora Albrecht

Metsäterapiaa…

Metsän ja luonnon vaikutusta terveyteen on tutkittu jonkin verran. On todettu, että metsässä kulkeminen auttaa masennukseen ja stressiin. Metsällä on siis ihmiseen hyvin rauhoittava vaikutus. Japanissa tämä asia on tunnustettu jo hyvin pitkään, ehkä Suomessakin, mutta täällä se on ollut itsestäänselvyys, kun taas Japanissa siitä on tullut muoti-ilmiö. Asia saattaa liittyä siihen, että Japani on äärimmäisyyksien maa. Siellä on äärimmäisen hieno ja monimuotoinen luonto, mutta myös äärimmäisiä ympäristöongelmia. Metsän kunnioitus on niin suuri, että japanilaisia turisteja matkustaa Suomeen hakemaan metsäterapiaa. Esim. http://www.iltasanomat.fi/matkat/art-2000001056394.html

Seiskarinkoirani Nero karpalosuolla viime syksynä. Kuva Nora Albrecht

Tuhlailua…

Huomasin tuossa eräs päivä, tyttäreni kaverin lahjaa paketoidessani miettiväni, mikä määrä puuta, energiaa ja kemikaaleja on käytetty sen lahjapaperin valmistamiseen. Sitten se kääräistään lahjan päälle, se on hetken siinä, revitään pois ja laitetaan roskiin, vaikka toiset onneksi kierrättävät lahjapapereita. Toinen asia on ilmaisjakelu. Se on aivan sama, onko postilaatikossa ”ei ilmaisjakelua” -lappu, se sama määrä materiaalia tuotetaan joka tapauksessa. Ihminen tuhlaa metsää asioihin, joita ei ihan oikeasti edes tarvittaisi. Ja tämähän ei rajoitu pelkästään metsään, vaan moneen muuhunkin asiaan, kuten pakkausmuoveihin. Kuinka moni pysähtyy omassa elämässään miettimään näitä asioita?

Entä, millainen suhde sellaisella metsänomistajalla on metsäänsä, joka ei välttämättä koskaan ole käynyt palstallaan, ja ulkoistaa metsän hoidon? Kuinka moni metsänomistaja miettii, mihin oman metsänsä puita käytetään? Mikä on tuotettujen hyödykkeiden elinkaari ja kestävyystase? Mitä muita arvoja metsästä voi löytyä, kuin vain tukkipuuta?

hanketyöntekijä Nora Albrecht