Vaivero ja innostumisen taito

Jos joku tekisi Suomen surkeimmat kasvit -listan, sijoittuisi vaivero varmaan lähelle kärkeä. Kasvaa kurjissa rämeiköissä ja järvenrannoilla, ei tee marjoja eikä kukkakaan ole loistokas niin kuin suopursulla, jonka kanssa se usein kasvaa. Kansan antama vähättelevä nimi lienee peräisin jostain Savon-Kainuun suunnalta, nälkämailta, missä vaivero on vallan yleinen.

Lounais-Suomessa ei vaiveroa juuri tunneta, koska sen yleisen esiintymisen alue loppuu Pirkanmaan ja Etelä- Pohjanmaan perukoille. Juha Suomisen Satakunnan kasvit -kirja listaa kymmenkunta löytöä Satakunnasta. Hajanaisia erillisesiintymiä on eri puolilla luonnonmaakuntaa, enempi koilliseen painottuen. Kaiketi niitä on enemmänkin. Löytäminen vain on vaikeaa, kun mahdollisia kasvupaikkoja on aivan liikaa, tavallisia järvienrantoja, rämeitä ja suonreunamia, ojittamattomia tai ojitetuita. Kasvupaikka voi jäädä huomaamatta, kun suopursua ja vaivaiskoivua kasvavassa varvikossa rämpiessä ei peruskasvillisuudesta poikkeavan lajin havaitsemiseen ole virittynyt.

Siinä sitä kuitenkin kasvoi. Istuin tauolla rämeeseen pistävässä kangasmaaniemekkeessä, metsänomistajan toiveesta hänen metsänsä luontoarvoja syynäämässä, kun katse – pitkään ajatuksetta tuijotettuaan – kiinnittyi vaiveron kookkaisiin varsiin, lehtiin ja jo kukintansa lopettaneisiin terttuihin. Näyte lähtee luontomuseoon. Aikanaan ilmestyy uusi piste vaiveron sähköiseen esiintymiskarttaan (http://koivu.luomus.fi/kasviatlas/maps.php?taxon=41468&year=2017) .

Kun suosikkijoukkue voittaa jalkapallo-ottelun tai antiikkimyymälästä löytää kauan etsimänsä esineen, tuntee mielihyvää, jonka selittäminen asiasta vähemmän kiinnostuneelle voi olla ylivoimaista. Suomen varhainen elokuvahistoria tuntee tyypin, ylioppilaslakki päässä juoksevan, oikeisiin töihin pystymättömän hörhön, joka haavi kädessä jahtaa perhosharvinaisuutta (ja lopulta pokaa kartanon tyttären). Uudempi aika – oikeita töitä ei ehkä ole enää – sietää nörttejä paremmin. Lintubongauksen viaksi voidaan lukea tolkuton luonnonvarojen haaskaus, mutta sen ansioksi vastaavasti, että luonto kiinnostaa suuria ihmisjoukkoja myös niiltä osiltaan, jotka eivät kelpaa syötäväksi tai bisneksentekoon.

Innostukseni vaiveron löytämisestä voin päällystää hyväksyttävillä biodiversiteetti- ja ekosysteemipalvelukuorrutuksilla, mutta lopulta kai on kysymys omahyväisyydestä: Löysin Satakunnan yhdennentoista vaiveroesiintymän. Enkö olekin mainio mies?

Kunhan koko parinsadan hehtaarin talousmetsän samoiluaineisto on käyty läpi, esittelen löytämäni luonnonihmeet omistajalle, paikan päälle mennen tai kartan äärellä istuen. Tässä tapauksessa tiedän, että vaiverohavainto nostaa omistajassa saman sukuista mielihyvää: Metsässäni kasvaa ja elää jotain erikoista, harmitonta, kenties kaunista turhuutta, mutta enempi kaunista kuin turhaa.

Raimo Hakila

Metsäretki Kankaanpäässä

Maailman- ja metsäntuskaa

Olen kovasti miettinyt että mitä kirjoittaisin blogiin metsästä. Mikä olisi oikeasti kiinnostava tai merkityksellinen aihe. Toisaalta mietin myös mistä uskallan kirjoittaa. Seuraavat ajatukset ovat vain omia mietteitäni, eivät siis mitään totuuksia. Jokainen voi tutkia asioita ja etsiä sen oman totuutensa. Tästä tekstistä syntyikin melkoisen rönsyilevä, mutta toivottavasti tästä saa edes hiukan kiinni.

Tämä on viimeinen hankevuosi ja päässä pyörii monenlaisia ajatuksia, kuten että mitä on tähän mennessä tehty ja onko mitään saatu aikaiseksi. Hanke on toki ollut mittakaavaltaan hyvin pieni ja rahoituskin maltillinen. Silti toivon että tämä on ollut jokseenkin merkittävä pisara valtameressä. Itselleni metsä tutkimuskohteena ja työympäristönä on todella tärkeä, samoin ihmiset jotka metsän parissa tavalla tai toisella toimivat.

Suojelusta ja luonnon monimuotoisuudesta puhutaan kyllä, mutta ei todellakaan liikaa. Monikaan ei ajattele sitä että meneillään on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto, meidän ihmisten aiheuttama sellainen. Moni tahtoo tämänkin seikan kieltää, kuten ilmastonmuutoksen, osin pelosta, osin omien intressien vuoksi. Minä näen pelon lisäksi paljon lyhytnäköisyyttä, ahneutta ja politiikkaa.

Meillä ihmisillä on paha tapa sokeutua omaan toimintaamme, ja mikä pahinta, kuvitella ettei omalla toiminnalla ole mitään merkitystä. Mutta mitäpä jos ja kun ihan kaikki ajattelisivat näin, myös ne joiden toimilla on ihan oikeasti suurikin merkitys ihmisten ja luonnon hyvinvointiin. Puhutaan myös halveksuen siitä, miten tämä pieni Suomen kansa potee niin valtavaa maailmantuskaa, kun muualla maailmassa rellestetään luonnonvaroilla minkä ehditään. Sitä niin kovin helposti unohtaa miten paljon meillä täällä on, miten tähän on tultu, ja unohtaa ketkä tuottavat meidän kulutushyödykkeemme. Kun joka vuosi pitää saada uusi älypuhelin, uusi kello, uusia trendikkäitä vaatteita jne.

Olisi aika lopettaa muiden syyttely ja katsoa peiliin. Mitä minä voin tehdä, mitä minä pieni ihminen voin tehdä päivittäisessä elämässäni, päivittäisillä valinnoillani. Ilman itsesyytöstä, vaan puhtaasti rakkaudesta elämää kohtaan. Uskallan sanoa että paljonkin, mutta se vaatii tiedostavaa elämistä. Sellaista elämistä että näkee oman kuplansa ulkopuolella, pystyy näkemään kokonaisuuksia ja sen että kaikki ilmiöt ja asiat ovat yhteydessä toisiinsa. Kaikki teot ovat vaikuttavia. Emme ole irrallinen osa maailmaa, vaan tiukasti kiinni sen lainalaisuuksissa. Tarvitsemme vettä, happea ja ravintoa, lämpöä ja suojaa.

Tästä aasinsiltana siirryn metsänomistajiin. Suomessa yksityinen metsänomistajuus on hyvin merkittävässä asemassa. Noin 60% Suomen tuottavasta metsäpinta-alasta on yksityisessä omistuksessa ja metsänomistajia on noin 632 000(2016). https://www.smy.fi/forest-fi/metsatietopaketti/metsanomistus/.

Uskallan myös väittää että yksityinen metsänomistajuus on Suomessa pelastanut paljon metsiä. Niin sanottu ”pirstaloitunut” metsänomistajuus taitaa olla metsäteollisuuden parissa liki kirosana. Pienien metsätilojen omistaminen sekä metsäomaisuuksien periytyminen sukupolvenvaihdoksissa ovat yksi avain monimuotoisiin metsiin. Kun metsänomistamisessa ei ole pelkkänä motiivina raha, muut arvot saavat jalansijaa. METSO -ohjelma on valtavan tärkeä ja hyvä suojeluohjelma, koska se perustuu vapaaehtoisuuteen ja suojelusta maksetaan ihan tuntuvat korvaukset. Olen ehdottomasti sitä mieltä että luonnon vaalimiseen pitää jatkossakin ennemmin tarjota porkkanaa kuin keppiä.

Suomen metsät ovat muuttuneet valtavasti sadassa vuodessa. Suurin yksittäinen tekijä on metsätalous. Puhuin joskus vanhempieni kanssa siitä, millaista tuskaa he kokivat 70-80 –luvuilla jolloin heidän nuoruudenmetsänsä, upeat oikeasti vanhat metsät, katosivat yksi toisensa jälkeen. Minä en enää tiedä niistä metsistä mitään. Tiedän vain että todella vanhoja metsiä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa, siis luonnonsuojelualueiden ulkopuolelta. Harvoilla suojelualueillakaan on todella vanhaa metsää. Vanhoissa metsissä on ihan omanlaisensa energia, vahva ja villi. Sellaista ei saavuta talousmetsissä vaikka kuinka yrittäisi metsästä nauttia. Enkä nyt väitä että kaikki metsät pitää suojella, mutta meillä on varaa suojella paljon enemmän. Mielestäni nyt ollaan sellaisessa pisteessä, että kaikki yli sata/satakaksikymmentävuotiaat metsät pitäisi automaattisesti jättää rauhaan. Suomessa on aivan riittävästi kasvatusmänniköitä puuntarpeen tyydyttämiseen. Ja myös talousmetsissä luonnon monimuotoisuutta voi vaalia monin tavoin, ilman että se vaikuttaisi merkittävästi taloudelliseen tuottoon.

Yksilöt tekevät yhdessä yhteiskunnan.

Noormarkussa kesällä 2017. Luonnonarvokaupassa mukana ollutta metsää. Kuva Nora Albrecht

hanketyöntekijä Nora Albrecht