torstai 6. lokakuuta 2016

Sukupuolittunut metsänomistajuus

Eräs nuori naispoliitikko antoi taannoin valtavirrasta poikkeavan näkemyksen metsätaloudesta. Ja sosiaalisessa mediassa alkoi myllytys. Argumentit keskittyivät lähinnä sukupuoleen, koulutukseen, hänen ikäänsä ja poliittiseen suuntautumiseen, ennemmin kuin itse uutisen sisältöön. Kommenteissa tietysti oletettiin automaattisesti, ettei kyseinen henkilö itse omista metsää. Eihän nuori kaupunkilaisnainen voi omistaa metsää, saati tietää asiasta jotain. Kyseinen uutinen on vain esimerkki, enkä lähde sen enempää avaamaan kenestä oli kyse ja minkä lehden uutinen oli. Mutta ihmisten(miesten) reagointi kuvasti kovin hyvin sitä, miten miehiseksi maailmaksi metsä koetaan yhä tänäkin päivänä.

Oheisessa tekstissä viittaan lähinnä Annukka Vainion ja Riikka Paloniemen tutkielmaan; Sukupuoli- ja luontokäsitykset suomalaisen metsänomistajuuden osana. Teksti löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.ays.fi/aluejaymparisto/pdf/aluejaymp_2009_2_s3-12.pdf

Tässä postauksessa on siis vain pintaraapaisu hyvin moninaisesta aiheesta, joka ehdottomasti vaatisi lisätutkimusta.

Joka viides suomalainen omistaa metsää. Suuri osa Suomen metsistä on yhteisomistuksessa, jossa pariskunta yhdessä omistaa metsää, tai yhtymätyyppisessä omistuksessa esimerkiksi suvun kesken. Metsää yksin omistavista reilu neljännes on naisia. (Paloniemi ja Vainio 2009; Karppinen et al. 2002). Yhtäältä metsänomistajat ikääntyvät, toisaalta heistä yhä useampi asuu kaupungissa ja on sukupuoleltaan nainen. (Paloniemi 2008). Metsä on kuitenkin perinteisesti mielletty hyvin maskuliiniseksi ympäristöksi, ja sitä se on osittain ollutkin. Naisten työ metsissä on jätetty lähes huomiotta, vaikka naiset ovat mukana metsätöissä olleetkin. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja yhä useampi nainen on kiinnostunut metsästä tai tekee töitä metsäasioiden parissa. Jos pariskunta omistaa metsää, automaattisesti oletetaan että mies hoitaa metsäasiat (kyllä, tähän samaan stereotypiaan olen itsekin kompastunut). Tulevaisuudessa toivon itsekin olevani metsänomistaja. Mutta perinteisistä normeista/oletuksista poiketen minä olen meidän perheessä se, jota metsäasiat enemmän kiinnostavat.

Linkin takaa löytyy karkea taulukko sukupuolten mukaan jakaantuneesta metsänomistajuudesta: http://frantic.s3.amazonaws.com/smy/2014/10/ff_graafi_suo_Metsanomistajien_sukupuoli_2010.pdf

Naisten metsänomistajuutta on tutkittu yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueella kansainvälisesti hyvin vähän ja Suomessa ei vielä lainkaan ( Lidestav 1998; Banerjee & Bell 2007; Paloniemi ja Vainio 2009). Maa- ja metsätalous liitetään usein maskuliinisuuteen. Sen vuoksi maa- ja metsätalous uusintavat itsestään selvinä pidettyjä sukupuolimerkityksiä ja sukupuolen liittämistä työhön. Koska metsätalous on hyvin maskuliinista aluetta, maskuliininen metsätalousidentiteetti ei rakennu suhteessa naisiin vaan suhteessa toisiin miehiin. Kun tällaisessa tilassa vain maskuliinisuus on läsnä, se näyttäytyy sukupuolineutraalina, tai näkymättömänä.( Brandth ja Haugen 2000a; Paloniemi ja Vainio 2009). Tätä kuvaa on vahvistettu kautta historian erilaisilla mielikuvilla korpisoturista ja tukkijätkästä.  

Suomessa naisilla ja miehillä on yhteiskunnallisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti erilaiset lähtökohdat ja asemat metsänomistajina. Vaikka perheen tyttärillä ja pojilla on Suomessa pitkään ollut yhtäläinen perimisoikeus maaomaisuuteen, tilan siirtyminen isältä pojalle on säilynyt vahvana kulttuurisena mallina, jota edelleen pääsääntöisesti noudatetaan (Silvasti 2001: 179; Paloniemi ja Vainio 2009). Metsänomistajuuden maskuliinisuus ei ole ainoastaan metsäalalla toimivien miesten toiminnan tulosta, vaan myös metsää omistavat naiset itse vahvistavat ja myötäilevät tätä sukupuolijakoa vähättelemällä omaa asemaansa metsänomistajina ja omistautumalla puolisoilleen( Reed 2004; Paloniemi ja Vainio 2009). Kysymys kuuluukin, vahvistammeko me naiset itse yhä vieläkin tätä käsitystä miesten metsästä?

Ekofeministinen filosofia tekee näkyväksi, miten luontosuhteet ja sukupuoliroolit ovat sosiaalisesti rakentuneita ja yhteenkietoutuneita. Ekofeministisen filosofian mukaan ihmiskeskeinen luontokäsitys, joka nostaa ihmisen luonnon yläpuolelle, sekä patriarkaalinen sukupuolijärjestelmä, joka nostaa miehen naisen yläpuolelle, vastaavat toisiaan monin tavoin (Ruether 1975; Warren 2000; Paloniemi ja Vainio 2009).

Nämä käsitykset heijastuvat myös oletuksiin miehistä ja naisista erilaisina metsän tilan käyttäjinä. Hyvin helposti ajatellaan, että mies hoitaa fyysisen raskaan metsätyön ja metsästää sekä tuo metsästä saadun rahallisen tulon. Nainen taas on ”pehmeämpi”, luontoa vaalivampi, sienestää ja marjastaa. Tälläiset käsitykset ovat vahvasti kulttuurisesti rakentuneita, ja niiden juuret ovat syvällä historiassa. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö näiden stereotypioiden olisi jo aika murtua.



Hanketyöntekijä Nora Albrecht